35+3

Eilen illalla oli ensimmäistä kertaa tässä raskaudessa aivan tosissaan päässä sellainen epäilys, että näinköhän tästä tulee lähtö synnytyslaitokselle. Vaikka on supistellut ennenkin ja tähänkin asti, niin nuo eiliset supistukset olivat kyllä jo ihan eri maata - enimmäkseen alaselässä tuntuvia, selvästi voimakkaampia kuin tähän astiset, tähän astiset ovat olleet noihin verrattuna ehkä kymmenesosan luokkaa ja jopa vähän kipeitä. Odottelin jännityksellä, että vieläkö ne siitä voimistuvat. Makoilin tunnin paikoillani ja sitten vasta ne alkoivat hellittää. Huh huh. Luulen, että sillä perinpohjaisella alatutkimuksella oli tekemistä asian kanssa. Santeri saisi vielä hetken kuitenkin pysyä sisätiloissa, vaikka ilmeisesti se siellä lähtöä tekeekin, ainakin pakkailee jo tavaroitaan. (Jos se kerran oikeasti on muka jo niin alhaallakin, että sen pää tuntuu alatutkimuksessa??!)

Tiedättekö sen "nips - poks" yhdistelmän, jolla lapsivesi menee? Olen tuntenut sellaisen "nips"in jo monesti, se "poks" on jäänyt puuttumaan. Luulen, että määrään itse itseni vuodelepoon ensi viikon loppuun saakka nyt ihan varmuuden vuoksi. Isäntä sai onneksi huomiseksi pekkasen ja äitini lupautui tulemaan ensi viikolla taas hätiin. Sittenhän se alkaa ollakin jo täysiaikainen tämä raskaus. Kun vielä pari päivää sitten oli fiilis, että helposti mennään 38 viikolle, niin nyt kyllä juuri tällä hetkellä pikkaisen epäilyttää. Voihan se tilanne tästä rauhoittua ja toivon että rauhoittuukin. Nyt tulevat supistukset ovat kyllä jo (edelleen, eilisen jälkeenkin) melkoisen mojovia. Yritä nyt, Santeri, pysyä housuissasi (tai minun housuissani, paremminkin) vielä vähän aikaa... Uskon kyllä toisaalta siihenkin, että synnytyksen ennenaikaiselle käynnistymiselle on aina jokin perusteltu luonnollinen syy. Jokin siellä on vialla, jos sieltä pitää ulos tulla ja luonto osaa huolehtia nämä asiat.

Vialla olemisesta puheen ollen, olen tietenkin nyt miettinyt ja murehtinut sitä lapsiveden suurta määrää ja tullut siihen tulokseen, että haluan kyllä toisen mielipiteen asian suhteen. Miten sitä muka voisi olla liikaa kun vauvalla on tasan sama verensokeri kuin minullakin? (Ja niin kuin kyllästymiseen asti olen jaksanut jauhaa, verensokerini ovat olleet "normaalit" viimeisen kuukauden.) Miten sitä voisi "pissattaa liikaa"? En niele tätä purematta.

Mutta nyt huilailen. Kauppareissut ja kaupungilla juoksemiset saavat jäädä ja keskityn hautomiseen.

33+4

Verensokeriarvoissa ei ole tullut sallittujen rajojen ylityksiä isänpäivän hiilariöverien jälkeen ja siitähän on kohta kolme viikkoa aikaa. Siihen saakkahan pidin tietoisesti kerran viikossa herkkuhetken, ja söin jotain tosi tuhmaa ja hiilihydraattipitoista, vaikkapa patonkia - täysin tietoisena siitä, että rajat paukkuu. (Tästä olivat täysin tietoisia myös äitipolin kätilöt ja lääkärit ja ainoa kommentti siitä suunnasta oli, että pitää sitä ihmisen joskus herkutella.) Aivan totaalisen törkeitä ylitykset eivät koskaan ole olleet. (Pidän itselleni henkilökohtaisesti aivan totaalisen törkeänä yli 10 arvoa.)

Isänpäivänä sitten koin sellaisen (huonon) hiilihydraattihumalan, ettei sen jälkeen ole tehnyt oikein sitä kyseistä makroravinnetta mieli. Söin aamukahvilla isännän seuraksi sellaisen setin, että oksat pois: aamiaissämpylän, palan pullapitkoa ja vielä palasen ylimakeaa leipomon täytekakkua. Siinä vaiheessa oli jo onneksi käytössä pika-insuliini ja sain sillä pidettyä verensokerinousun kurissa - se ei kuitenkaan poistanut pahoinvointia, huimausta ja heikkoa oloa. Päätin sitten niiltä istumilta jättää hiilarit minimiin loppuraskaudeksi, kun eivät ne kerran muutenkaan minulle sovi. Päätös oli varsin helppo. (Sitäpaitsi, kuka sen sanoo, ettei Santeri Alkion laukkaan lähtenyt kasvu oikeasti johdu niistä herkkuhetkistä kerran viikossa. Kuka sen sanoo, miten usein niitä oikeasti saa tulla ilman että se haittaa.)

No, sitä luulisi, että olen elänyt nämä kolme viikkoa kovinkin askeettisesti, mutta totuus on, että olen herkutellut melkein joka päivä. Suklaamuffinsseja, manteli-sitruuna-kuivakakkua, kookospalloja, pizzaa, ja tuoretta kookos-mantelileipää suoraan uunista runsaan voin kanssa, vain muutamia mainitakseni. Olen leiponut itse karppileivonnaisia ja ne ovat suorastaan taivaallisia. Luulen, että paino on saattanut hieman nousta, vaikken ole asiaa tarkistanutkaan... Mutta minä keskitynkin nyt niihin verensokereihin.

Tässä karmaiseva totuus eiliseltä, 33+3. Jos tuolla ei kasva kaikkien aikojen jättivauva, niin ei sitten missään mahassa. Maanantain ultraa panikoin taas jo etukäteen ja huolella.

33+0

"Monen yöuni muuttuu tässä vaiheessa levottomaksi. Mikään asento ei pitemmän päälle tunnu hyvältä. Lapsi liikkuu ja painaa virtsarakkoa. Pian vatsasta tulee niin iso, että on vaikea löytää hyvää nukkumisasentoa."

No shit, Sherlock? Viime yö oli aivan kammottava - aina kun käänsi kylkeä ja rauhoittui horteeseen, alkoi hillunta ja potkiminen mahassa. Pelkään, että litistän Santeri Alkion nukkuessani, olen niin tottunut nukkumaan vähintään puoliksi mahallani ja vien painoa väkisin kyljen yli eteenpäin vaikka kyljellä yrittäisinkin maata. Sitten havahdun raivokkaisiin potkuihin ja valvon taas sen puoli tuntia, ehkä välillä vessassa käyden. Mikä sekään ei ole enää ongelmatonta - suolentoiminta tuntuu lakanneen kokonaan (tätähän te kysyitte) ja virtsarakon tyhjennyskin tapahtuu hiiiiiiiitaaaaaastiiiiiii lirittämällä. Kai se mahassani oleva jättipötkylä painaa senkin niin lyttyyn, ettei se kunnolla täyty eikä tyhjene.

Öiden äksöniä lisää myös esikoinen, joka on päättänyt, ettei nukkuminen ole tarpeen - ei hänelle eikä äidillekään. Viime yönä se kiekui kello yhdestä puoli viiteen. Ehkä sillä on jokin vilkkaampi kehityskausi menossa, joka tulee uniin ja pitää hereillä -  ei se kipeä ole, levoton ja täynnä virtaa kylläkin.

"Viimeistään nyt on aika totutella uudenlaiseen unirytmiin. Pitkät ja katkeamattomat yöunet ovat vaihtuneet lyhyisiin torkahtelujaksoihin. Hyvää valmennusta synnytyksen jälkeiseen aikaan..." En minä tarvitse valmennusta, antaa ihmisen nukkua! Kyllä minä valvoa osaan - mieluummin käyttäisin nämäkin jäljellä olevat yöt vielä voimien keräämiseen...

30+4

(Muokkaus: + Mahakuva.)

Paino on pudonnut kilon, minun ja Santeri Alkion yhteispaino. Tuntuu epätodelliselta, että se tosiaan kasvaisi yläkäyrällä (tai ehkä jo ylikin). Ei se tunnu mitenkään suurelta. (Vaikka minulla onkin vain tasan yhden edeltävän raskauden verran kokemusta sikiön koosta ja siitä miltä se nyt voisi tuntua. Ja voiko siitä tuntemusten perusteella ylipäätään sanoa yhtään mitään.)

Painon ei tietenkään tarvisi/saisi pudota enää tässä vaiheessa, luulen, että nuo viime viikkojen taistelut sokereiden kanssa ovat vieneet syömisiä vähempään, vaikkei pitänyt. Aina tolkutetaan, ettei raskaana ollessa saa laihduttaa. No, se nyt on kuulkaas sillä lailla, että kaikkea ei voi saada. Jos verensokeriarvojen pitää pysyä aisoissa, silloin voi syödä vain tietyn määrän ja terveellisesti - eikä tällaista sielun temppeliä, joka minulle on rakentunut, ylläpidetä ihan pikkuisilla annoksilla. Edelleenkin painostani riittäisi kahdelle. (Tai yhdelle vielä minun ja Santeri Alkion lisäksi.) Niin että tuskin tässä on hätäpäivää, varsinkin kun se yläkäyrä jo vilkkuu Santerille edellisen painoarvion perusteella. Sitä paitsi nyt törmäsin nettipläryyn, jossa sanotaan, että "reilussa liikapainossa painon ei tarvitse nousta lainkaan." (Yksi asia vähemmän murehdittavaksi!) (En saa linkitettyä, koska osoitteen klikkaaminen menee suoraan downloadaukseksi, mutta löytyy googlesta hakusanoilla "painonnousu raskausdiabetes" ja sijaitsee Espoon kaupungin sivuilla, HUS ravitsemusterapeuttien laatima ohje.)

Maha ei tunnu mitenkään isolta. Se tuntuu pieneltä ja sievältä kun sitä katselee alaspäin eikä se ole mitenkään raskas vaan ketterä sporttimalli. Tämä harhakuva haihtuu tosin heti kun kulkee peilin ohi - peilistä näkyvä maha on VALTAVA. Se on jo paljon suurempi kuin esikoisen viimeisinä mahapäivinä. (Voihan tämä johtua tietysti myös mahan asennosta, joka on pysty ja varsin terhakka.) Mutta kieltäydyn uskomasta, että siellä kasvaa jättivauva. Yksi toinenkin ihminen on sanonut mahaani pieneksi (tosin yleinen mielipide tuntuu olevan "VALTAVA") - se diabeteshoitaja. Se sanoi, että näkeehän tuosta päältä, ettei sieltä mitään jättivauvaa tule, kun sulla on tuollainen pieni maha.

Kaikki on niin suhteellista. Turha sanoakaan, että ensi perjantain kasvukontrolli jännittää aivan tavattomasti.

Ok. Ei ehkä niinkään sporttimalli, kuin katumaasturi...

30+4

28+2

= 30. Kolmekymmentä! Enää alle kaksi viikkoa kolmeen kymppiin, aika loppuu, ahdistaa, mitään ei ehdi ja mitä jos se tulee vielä ennenaikaisesti? En olisi uskonut, että olen joskus tässä mielentilassa, mutta nyt tosiaan tuntuu siltä, että aika juoksee läpi käsien eikä mitään ehdi tekemään. Olen alkanut arpoa niiden vaunujen kanssa (piti jättää muka ostamatta ja käyttää vanhoja), hoitopöydän (piti muka olla jo), turvakaukalon ja sitterin ja kaiken muun mahdollisen kanssa. Että pitäisikö sittenkin ja ehtiikö tässä muka?

Alan olla jo aika "täynnä". (Isännän termi. Se sanoo, ettei jouluna voi enää lähteä mihinkään, kun olen silloin niin "täynnä".) Minä olen täynnä jo nyt. Se johtuu siitä, etten ole kovin pitkä - toisin sanoen, olen pätkä - vaikka painava olenkin ja Santeri Alkio yksiöineen vie jo lähes koko etuosani pituuden. Ruoalle ei ole enää tilaa (kuten viime postauksesta kävi ilmi) vatsalaukussa ja hengittämisenkin kanssa on jo vähän niin ja näin. Odotan "innolla" viikkoja yli kolmenkympin.

Insuliinin tarve jatkaa kasvuaan. Eilen ja tänään aamupaasto oli 5,5 eli iltaan saa taas lisätä. Viime viikolla aloitin pikainsuliinin aamupalalle ja lounaalle, iltapäivästä ja illasta pärjään vielä ilman. Onneksi voin hyvällä omallatunnolla vain tykittää sitä lisää miettimättä, että pitäisikö ruokavaliolle tehdä jotain - ruokavaliohan on jo syynätty ravitsemusterapeutin kanssa. (="Älä nyt ainakaan vähempää enää syö.") En aio siis kehitellä minkäänlaisia epäonnistumisen tunteita asiaan liittyen vaan tuikkaan tyynesti niin paljon kuin tilanne vaatii.

Turvotukset ovat palautuneet normaalitasolle, joten perun toistaiseksi itsediagnoosini raskausmyrkytyksestä.

27+0

Se tunne, kun häviää juoksukilpailun metrin mittaiselle nudistille ja ehtii olohuoneeseen juuri parahiksi nähdäkseen sen päästävän kyykkypissat keskelle plyysimattoa. Siinä on pähkinänkuoressa tiivistettynä arkielämä kehitysvammaisen uhmaikäisen rasvatun salaman (=ei minkäänlaista ääniohjattavuutta) ja Mahan kanssa. Yritän nyt selvitä siitä urheasti ilman apua, koska syyslomayritys vanhempieni luona kariutui em. nudistin räkätaudin pahenemiseen ja siten jatkuvaan ylläleijuvaan päivystyskeikan uhkaan. (Sillä oli kyllä enimmäkseen vaatteet päällä, ei se taudin paheneminen kylmettymisestä johdu.) Ja koska niitä supistuksia ei ole kunnolla tullut ainakaan viikkoon. (Juhuu!) Niin yritän itte nyt.

Juuri kun pääsin kirjoittamasta, että Santeri Alkio on vilkas sikiö, niin taas on ollut lauantaista lähtien varsin vaimeaa. Luulen, että se seurustelee taas selkärankani kanssa, koska kyllä sieltä tuntuu kaukaisia pieniä liikkeitä ja vaimeita tönäisyjä, mutta ne tulevat hiljaisina ja aivan kuin matkan takaa. Ei mitään kunnon mahanhytkytystä, kuten tavallisesti. Toivottavasti se kääntyisi taas pian, ei ole mukavaa tämmöinen - kun satavarma ei voi olla siitäkään, johtuuko liikkeiden vaimeneminen vain oudosta asennosta vai jostain oikeasti vakavasta. Miten tässä mitään liikkeitä vahdit, kun istukka peittää varmaan koko etuseinän? Pitänee ostaa se doppleri. (Vaikka mitä hyötyä siitäkään on, jos ei sen istukan ohi pääse silläkään? Eipä se sydänäänten kuunteleminen ole tähän mennessä häävisti onnistunut ammattilaisiltakaan.)

Torstaina olisi taas ultra. Toivottavasti S. Alkio on pysynyt keskikäyrällä. Makrosomian mahdollisuus ahdistaa päivä päivältä enemmän. Niin, ja jos nyt saataisiin viimein varmuus siihen sukupuolikysymykseenkin. (Ja tietenkin, mikä tärkeämpää, siihen sydämen suonituskysymykseen.) Tohtorina ainakin alustavien tietojen mukaan pitäisi olla suosikkini Tri Karppi, jee sille.

26+4

Viime päivinä/vuorokausina on tullut taas hieman lisää esimakua siitä, millaista elämäni tulee olemaan sitten kun Santeri Alkio on syntynyt. ("Jos kaikki menee hyvin.") Tulimme syysloman viettoon vanhemmilleni - autolla, luonnollisesti - ja koko sadan kilometrin matkan tuli monoa sekä selkään (takapenkillä turvaistuimessa istuva esikoinen) että mahaan (se toinen). Lisäksi esikoinen valvoi taas flunssaansa (joka on kestänyt kolme viikkoa tänään, tasan, toim.huom.) viime yönä ja heti kun Santeri Alkio huomasi, että hei, äiskä on hereillä ja jotain tapahtuu tuolla ulkopuolellakin, niin jo alkoi heti vellonta ja potkiminen.

On se kyllä aktiivinen sikiö. Verrattuna siis siskoonsa, joka ei ollut. (Pidän tätä varmana merkkinä siitä, ettei sillä ole sydänvikaa - kun kerran siskollaan oli. En tiedä, onko vilkkaudella ja sydänvikojen puuttumisella mitään todistettua yhteyttä, tosin. Minun päässäni tietenkin on, koska jotenkin sitä pitää itseään rohkaista ja yrittää pysyä täysijärkisenä.) Öisin en vielä herää sen liikkeisiin, ja kyllä sillä on pitkiä rauhallisiakin kausia, mutta lähes joka päivä se myös pitää bileitä kohdussani. Which is nice.

Maha on tiellä, olen kankea ja väsynyt. Olen surkea äiti enkä jaksaisi ilman oman äitini apua. Tiedän, ettei tämä kestä ikuisesti, mutta silti alkaa välillä ärsyttää. Kun esikoinen pyytää leikkimään, en voi istua enää sen seuraksi lattialle koska en pääse kohta enää omin avuin ylös. Tunnen itseni invalidiksi.

Mutta onhan tämä silti aika inanaa.

Tässä Maha (26+0).

24+2

Näin mahava olin eilen. (24+1)

Tämä lohtuna kaikille niille, jotka luulevat olevansa lihavia vaikkeivät oikeasti ole. (Sekä vertaistukea niille, jotka kulkevat päivät enimmäkseen pyjamanhousuissa.)

Olen kyllä nykyään paljon paremmin sinut kroppani kanssa kuin ennen raskautta. Paino on pysynyt samana viimeiset seitsemän viikkoa, sitä ennen se laski. (Näin oman vaa'an mukaan, neuvolan punnitukset nyt riippuvat aina siitäkin, mitä on päällä.) Vaikka neuvolan antamassa oppaassa sanotaan, että painon pitäisi kaikilla nousta (myös meillä paksukaisilla), muuten on vaara, ettei vauva kasva tarpeeksi, en ole asiasta huolissani. Santeri Alkion kasvua seurataan ultralla tiheästi eikä se vielä toistaiseksi ole osoittanut mitään pienikokoisuuteen viittaavaa. (Enemmänkin sillä on riskinä se makrosomia diabetekseni takia.) Makrosomia jännittää entistä enemmän. Ensi viikosta lähtien sen pitäisi alkaa osoittaa merkkejä itsestään, kun alkaa kolmas raskauskolmannes. En kyllä ala, jos se tulee - se ei olisi reilua. Pitkäaikaisverensokerini on sama kuin terveellä ihmisellä (ei edes lähimailla terveen ylärajaa) ja aterianjälkeisiä ylityksiä tulee varsin kohtuullisesti.

Normaaleja raskauteen liittyviä krenkkoja lukuunottamatta (lonkkakipu, yhtäkkinen sammuminen päiväunille, supistukset) voin aivan loistavasti. Näin kun jatkuisi taas jonkin aikaa.

23+6

Jotenkin on viime päivinä pyörinyt mielessä enemmän ensimmäinen raskaus (siis oikeasti järjestyksessä toinen), kuin tämä tämänhetkinen. Tämän kanssa on mennyt muutaman päivän oikein hyvin, mitä nyt supistusten hellittäessä toinen lonkka on alkanut vihoitella. Aina jotain, vanhalla kääkällä.

Nämä raskaudet ovat niin kovin erilaisia, vaikka niissä yhteisiä piirteitä onkin. Pari esimerkkiä:

Viimeksi raskausmaha oli pienen pieni ja piiloutui omien mahaläskieni alle lähes viime metreille asti. Minusta on valokuva kummipoikani ristiäisissä vajaa kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa, eikä siitä juuri näe, että odotan vauvaa. Nyt ei mennyt kuin korkeintaan viikolle 7 - kyllä, rv 7 - kun raskausmaha pomppasi eteen ja omat läskit sen yläpuolelle. Olen kulkenut kohta viisi kuukautta sen näköisenä, että olen lähdössä synnyttämään hetkenä minä hyvänsä.

Tässä raskaudessa minulla ei ole ollut mitään mielitekoja. (Punaviiniä tekee usein mieli, mutta sitäkin vain siksi, että katselen liikaa Game of Thronesia, missä joku koko ajan sitä lipittää.) Viimeksi järsin raakaa kalaa (graavisuolattua lohta) suoraan paketista kuin henkeni riippuisi sen saannista - ennen kuin minua informoitiin siitä, että se on ehdottomasti kiellettyjen ruoka-aineiden listalla. Näköjään aina tekee mieli jotain haitallista. Punaviiniin en ole vielä sortunut. (Paitsi alkoholittomaan, en suosittele kenellekään.)

Viime raskaudessa kärsin valtavista ateroomista. (En suosittele klikkaamaan linkkiä auki, mikäli ei halua melko iljettäviä mielikuvia.) Tällä kertaa on ilmestynyt pari säälittävää finniä, muuten ihoni on kuin lapsen peppu.

Kaikkein merkittävin ero näiden raskauksien välillä on se, että nyt tiedän hedelmöittymishetken 24 h tarkkuudella. Viimeksi esikoisen laskettu aika arvioitiin ultralla. Hedelmöittymisajankohdasta ei ollut mitään tietoa, minulla ei ollut ollut kuukautisia koko sinä kesänä, jolloin tämä iloinen perhetapahtuma sai alkajaisensa. Ja taisipa käydä niin, että laskettu aika arvioitiin pieleen erään yllättävän ultrissa näkymättömän seikan vuoksi, näin olen omassa pienessä pääkopassani päätellyt. Esikoisella on nimittäin Downin syndrooma, mikä yleensä tarkoittaa pientä syntymäpainoa ja kasvun viivästymää jo kohdussa ollessa. Tästä ei ollut tietenkään tietoa, koska en ehtinyt mihinkään niskaturvotusultriin tahi muihin testeihin. Ensimmäinen ultra tehtiin pitkästi viikon 20 jälkeen ja sen mukaan arvioitiin laskettu aika. Tuon arvion mukaan esikoinen syntyi rv 37+5, painaen 3010 g ja ollen 47 cm pitkä. Näin ollen sen koko laskettuna aikana ulos tullessa olisi pitänyt olla noin 3 400 g ja 50 cm. Aika iso Down-lapseksi siis. Luulen, että oikeasti synnytys tapahtui lähempänä oikeaa ja todellista laskettua aikaa, ehkä jopa 39+ viikolla.

Se ero, mitä toivon todella paljon tämän ja edellisen raskauden välille, on synnytysajankohta. Tämä ei saa mennä noin lähelle laskettua aikaa. Toivon todella, että Santeri Alkio ulostautuu jo tämän vuoden puolella. (Ei nyt liian aikaisinkaan tietenkään, mutta siinä juuri ennen vuoden vaihdetta. Kuulitko? Kiitos.)

23+1

Kävin siellä neuvolalääkärillä. Käsittämätöntä kyllä, mitään muutoksia ei ole kohdun suulla tapahtunut, vaikka supistelua on jatkunut viikon. Edelleen se alkaa kun nousee ylös ja loppuu vasta kun istuu alas, tai pahemmissa tapauksissa vasta kun menee makuulle. Eilen maha oli taas aivan raivona kun suht rauhallisen viikonlopun jälkeen alkoi arkijuoksut. (Mikä ei tarkoita sen kummempaa kuin esikoisen, tosin 17-kiloisen sellaisen, huolehtimista tarhaan aamutoimineen.) Onneksi äitini tuli tänne päästämään minut pälkähästä, joten nyt pystyn oikeasti välttämään supistuksia aiheuttavia asioita. (Kaikkea normaalia elämää.)

Pissanäytteen lääkäri määräsi vielä varuiksi.

Sydänäänetkin kuunteli, eikä se onnistunut yhtään vaivattomammin kuin terveydenhoitajaltakaan. Onneksi se minun kotidopplerini sanoi sopimuksen irti jo aikoja sitten. Heikkoina hetkinä olisin turhaan etsinnyt pulssia tippa linssissä. Nykyäänhän tuo potkii niin, että liikkeet tuntuvat jo kyllä aivan kiitettävästi etuseinän istukasta huolimatta.

22+4

Tänään alkaa neljäs peräkkäinen supistelupäivä. Se maanantain autoreissu yliopistosairaalaan oli järjetön ajatus, olisi pitänyt laittaa isäntä yksin sinne asialle. (Ihan niin kuin se olisi siihen suostunut.) Eilen jouduin käymään esikoisen kanssa lääkärissä, mikä aina tarkoittaa kärryjen nostelemista autoon ja autosta pois (meillä ei ole matkarattaita - ehkä nyt olisi hyvä aika hankkia sellaiset...?). Tänään ei tarvitse kuin nousta ylös, niin heti se alkaa. Käveleminen olohuoneesta keittiöön vetää muijan kippuraan.  Vähän aikaa menikin jo aivan liian hyvin.

Silloin äitipolilla rakenneultrassa käydessä lääkäri sanoi, että viikon 26 hujakoilla pitäisi helpottaa. Että supistelut näillä viikoilla johtuvat usein siitäkin, että kohdun pitää kasvaa ja se "panee vastaan". Sama lääkäri veikkasi oikein sen lapsivesinotkahduksen viikkojen perusteella, niin että yritetään luottaa häneen. Kun nyt pysyisi kasassa sinne 26 viikolle asti. Helpotus tähän olotilaan tuntuisi kyllä taivaalliselta. Enkä minä missään tapauksessa halua vuodelepoon, vaikka laiska olenkin - ei sitä pystyisi mitenkään edes toteuttaa esikoisen kanssa.

Santeri Alkion potkuihin on tullut kunnon ytyä. Eilen tuli ensimmäistä kertaa kaksi sellaista potkua, että maha heilahti. Eikä sitä mahaa ole mitenkään vähän, kuten tiedämme, niin että ponteva poika siellä kasvaa. Molemmat lapset olivat iltavillissä yhtä aikaa, esikoinen riekkui ja lauloi omassa sängyssään ja Santeri Alkio hillui mahassa.

21+0

Ihan itselleni muistutukseksi on pakko kirjata ylös, että takana on täysin vaivaton viikonloppu. Vaivaton siinä mielessä, että veri on kulkenut normaalisti, ei ole ollut mitään kipuja eikä kolotuksia ja hengitys on ollut helppoa. Eikä ole supistellut. Että sitten kun tätä raskautta joskus muistelen, niin tulee mieleen tällainenkin ihmeellinen aika. Oli sen kesto nyt sitten viikonloppu tai viikko.

Santeri Alkio on edelleen mahassa, eikä lantiossa. Noin vuorokauden verran siitä, kun se päätti nousta ylös, tuntui mahassa ilkeää painetta ja venymistä, mutta nyt on tosiaan oikein mukava ja tilava olo. On vain todettava, että kaikenlaiset tuntemukset lienevät väliaikaisia, keho ja S. Alkio kun tietenkin ovat jatkuvassa muutoksessa. Sen takia tämä onkin niin jännittävää. ("Jännittävä" on sanavalintani nyt, kun happi kulkee normaalisti. Viime viikolla se olisi ollut jotain aivan muuta.)

Viikonlopun syömiset olivat aivan persiillään, venetsialaiset, nääs. Söin jopa pari riviä Fazerin sinistä. Sitten olin vielä sellainen nössö, että jätin sokerit mittaamatta. Kyllä pitäisi ihmisen uskaltaa kohdata tekojensa (syömistensä) seuraukset. Nyt on kuitenkin arki, ja paluu normaaliin ruokavalioon.

Huomenna rakenneultra. Vihdoinkin.

20+3

Voi olla vielä aikaista iloita, mutta näyttäisi siltä, että tästä saattaisi tulla ensimmäinen vähän helpompi päivä yli viikkoon. Ainakin vielä veri tuntuu virtaavan päähän asti ja henkikin kulkee normaalisti. Edelleen tuntuu kumartuessa siltä, että S. Alkio punkee ulos alakerrasta, aivan sama mistä rapusta, mutta ulos on päätetty tulla. Se ei kuitenkaan ehkä ihan niin pahasti paina enää verisuonia, koska kuten sanottu, pystyn jopa hengittämään.

Olen myös nukkunut kokonaisen yön! Ratkaisu on tässä: Säkkituoli.

Soitin varmuuden vuoksi neuvolaan aamulla, koska Tohtori Google (käyn edelleen hänen vastaanotollaan, vaikkei pitäisi) kertoi enimmäkseen, että tällainen paineen tunne lantiossa ja alakerrassa enteilee synnytystä. (Osumat tulivat tosin koskien loppuraskautta, olen taas googlesta ainutlaatuinen tässäkin asiassa.) Neuvolan täti sanoi, ettei tämä ole näillä viikoilla mitenkään ennenkuulumatonta - kohdun alkaessa kunnolla kasvaa kuulemma pitäisi helpottaa ja vauvan nousta ylöspäin. Esikoisesta en muista mitään tällaista. Loppuaikoina vitsailimme isännän kanssa, että sille pitää varmaan piirtää kartta ulostulotiestä, kun tyyppi vain seilasi ees taas ja enimmäkseen painoi keuhkojani. Kertaakaan se ei yrittänyt punkea ulos etukäteen. Santeri Alkiolle näyttää ulostulotie olevan selvillä jo hyvissä ajoin. Kai ne lapset sitten tosiaan on erilaisia, mutta pyyntönä esittäisin, että tämä nykyinen haudottava jo päättäisi nousta hieman ylemmäs. Potkutkin tuntuu juuri häpyluun yläpuolella.

Neuvolan täti kertoi myös bakteeriviljelyiden, klamydia- ja hiivatestin tulokset: negatiivisia kaikki, eli supistelut johtuvat jostain muusta.

Eilen sattui mahaan ja selkään taas aivan hirvittävästi. Ei kuitenkaan supistellut, eli kai ne niitä kasvukipuja sitten oli. Kaiholla muistelin niitä aikoja, kun sai valittaa sitä, ettei ole mitään raskausoireita. Valituksen määrä on näköjään vakio.

20+1

Puoliväli ohitettu. Vih.Doin.Kin.

Kyllä ei ole mennyt yhdessä hujauksessa, eikä parhaalla tahdollakaan voi ihmetellä, että "mihin se aika jo vilahti" eikä taivastella, että "kohta meillä on jo oma nyytti kotona". Tässä on ollut jo tähän mennessä niin monta mutkaa matkassa, että tuntuu, kuin olisin ollut raskaana vähintään vuoden. Ja meno senkun kovenee, luulenma, ja mutkat kiristyvät.

Supistuksia ei ole tullut, ei selkään eikä mahaankaan kuin parin päivän aikana yhteensä alle viisi. Nukkuminen on hankalaa, ellei mahdotonta. Luulen paikallistaneeni ongelman ytimen: Tyyppi on aivan liian alhaalla lantiossa ja sen takia kohtu (ynnä se kaikki muu maha, mitä tässä on kerrytetty vuosien varrella) painaa nivusissa kulkevia suuria verisuonia. Sen takia huimaa, päätä särkee ja verenpaine on alhaalla. (Ja sitten kun on tarpeeksi huono olo, niin alkaa supistella.) Eikö se pääse nousemaan sieltä ylös ylämahamakkaroiden takia, vai onko se tosissaan jo tulossa sieltä pois? Sitä kun ei tiedä. Olo on hirveä, kipeä ja väsynyt. Edelleen toistan: Laihduttakaa hyvät ihmiset, ennen kuin raskaudutte.

Laihduttamisesta puheen ollen, nyt kun olen pariin otteeseen "vieraillut" synnytysosastolla, olen kyllä tullut huomaamaan, että osa suomalaisista vastasynnyttäneistä äideistä on kyllä tavattoman lihavia. Siis ihan minun kokoisiani, ja vielä suurempiakin. Sitähän minä en tiedä, onko heillä se paino ollut alunperinkin tällainen vai onko kertynyt raskauden aikana. Mutta luulenpa tietäväni, mitä ovat läpi käyneet, polot. Kun tämä rääkki on ohi, laihdutan vielä vähintään kaksikymmentä kiloa, ihan oman itseni, enkä kenenkään muun takia. (Veikkaan, että raskauden aikana lähtee yhteensä taas se kymmenen, mikäli tämä nyt vielä kestää jonkin aikaa.)

19+2

Kävin eilen taas vaateostoksilla. Tekisi mieli ostaa sitä sun tätä nyt kun olo tuntuu hyvältä ja kevyeltä terveellisen ruokavalion ja sokeritasapainon löytymisen ansiosta. ("Kevyt" on suhteellinen käsite.) Mutta se maha. Mahdun kyllä yhä useampiin vaatteisiin, mutta mikään ei istu vaan pingottuu makkarankuoreksi pötsini ympärille.

Mammavaatteiden valmistajat eivät tähän mennessä ole uskoneet, että minunkin kokoiseni ihminen voisi olla raskaana. Nyt sain kuitenkin itseni tungettua XL-kokoisiin äitiysfarkkuihin. Jätin ostamatta, koska lahkeet olivat noin kilometrin liian pitkät. Sen sijaan löysin sievän, petroolinsinisen tunikan, jossa on poikkileikkaus rinnan alla ja jossa on armollisesti tilaa vatsakummulle.

Viime raskauden aikana en ostanut yhtään uutta vaatetta, koska kapenin muualta sitä mukaa kun vatsa kasvoi ja saatoin käyttää omia vaatteitani äitiysvaatteina loppuun asti. (Joku hyöty ylipainostakin, hähää.) Nyt maha on kuitenkin suurempi, ainakin tällä hetkellä ja lempparihousuni ovat jo käyneet pieneksi. Sitä paitsi, shoppailu onkin yllättävän kivaa, kun oikeasti löytää kaupastakin vaatteita eikä tarvitse aina tilata telttoja ellokselta.

19+1

Edellisen postauksen jälkeinen viikko on kulunut seesteisemmissä merkeissä. Ensinnäkin esikoinen oli taas pois tarhasta sairaslomalla ja äitini oli täällä mukeloa hoitamassa, mikä omalla kohdallani tarkoitti paitsi sitä, ettei tarvitse olla yksin hormoniensa ja ajatustensa kanssa, myös sitä, että opinnäytetyötä oli oikeasti pakko tehdä. Henkisesti olen siis voinut olosuhteisiin nähden hyvin.

Maha muuttui taas "tyhjäksi" lauantaina ja sitä kesti maanantaiaamuun. Ei mitään tuntemuksia, ei potkuja, ei hipaisuja, ainoastaan muutama epämääräinen pyyhkäys, joka oikeasti saattoi olla mitä tahansa. Sunnuntai-iltana olin siis taas vakuuttunut tiedätte-kyllä-mistä. Maanantaiaamulle oli onneksi sovittu neuvolaan sydänäänten kuuntelu ja kyllähän ne sieltä heti löytyivät tällä kertaa. Tuli pari potkuakin, vaikka mitään en tuntenut. Täti sanoi, että Santeri Alkio on varmaan makoillut ja potkinut selkääni päin viikonlopun. Sellaiset kujeet saisi kyllä lopettaa, vaikka jokaisen mahan tyhjenemisen olenkin tähän saakka kestänyt aina hieman paremmin hermoin.

Tänään olisi sitten lapsivesiasiaan liittyen se lääkäri ja ultra. En oikeasti odota hirveän suurta valaistumista asiaan, ultra tehdään terveyskeskuksen laitteella, jota tk-lääkäritkin aina ääneen huonoksi moittivat. Voi hyvin olla, että epätietoisuus jatkuu joka tapauksessa sinne rakenneultraan saakka, mutta kyllä tänään varmaankin jotain jostain saa tietää. En tiedä, voiko liittyä lapsivesiasiaan, mutta viime viikolla parina päivänä kärsin korventavasta janosta ja join yhteensä 7 litraa vettä. En ollut syönyt mitenkään suolaisesti ja sokeritkin olivat kohdillaan, mieletön jano vain pakotti koko ajan juomaan. Olisipa vesi mennyt oikeaan osoitteeseen...

Etäyttämisen lopetuskampanja etenee myös, olen tietoisesti yrittänyt silitellä mahaani ja seurustella S. Alkion kanssa. Tänä aamunakin kyselin, että "kuka siellä oikein potkii?"( Ihan niin kuin vaihtoehtoja olisi kovinkin monta.)

Edit klo 10:50: "Niukahkosti, mutta normaalin rajoissa" oli lääkärin mielipide lapsivedestä. Ei valitellut laitteita eikä näkyvyyttä vaan oli aika varma asiastaan. Sanoi, että jos "vuotaa", yhteys äitipoliin tai neuvolaan, kumpaan nyt helpommin pääsee. (Ja äitipolihan sanoi jo, että sinne saa tulla). Muussa tapauksessa voi odotella sen kaksi viikkoa rakenneultraan. Tämä lääkäri sanoi, että kaikki hyvin, sykkeet, liikkeet, istukka sekä vettä molemmin puolin sikiötä. Hyvä niin.

"Niukahko" ei miellytä korvaa yhtään, "normaalin rajoissa" vähän lohduttaa.

18+0

Tänään oli järjestyksessä kolmas neuvolakäynti. Täti otti tosissaan huoleni viikonlopun tapahtumista ja yrittää järjestää ylimääräistä ultra-aikaa neuvolalääkärille tähän kolmen viikon väliajalle. Ensimmäinen neuvolalääkäri, jolta kysyttiin, ei kuulemma "osaa" arvioida lapsiveden määrää näillä viikoilla tai ottaa siihen kantaa. Kokeneemmalle jätettiin soittopyyntö. (Onkohan tuo lapsiveden määrän arviointi oikeasti jokin todella hankala juttu? Jos on, niin sittenhän on toivoa vielä siitäkin, että viikonloppuna ultrannut konkarikin olisi voinut tulkita kuvaa jotenkin väärin.) Mikäli ylimääräinen ultra ei onnistu, ensi maanantaiksi ainakin sovittiin sydänäänten kuuntelu, kyllä sekin mieltä rauhoittaa. Kamala olisi olla kolme viikkoa asian kanssa aivan yksin.

Paino oli edelleen laskussa (-165 g/vko), verenpaine 127/79 (wuhuu!), hemoglobiini 148. Sydänääniä ei vieläkään saatu neuvolan vehkeillä kuuluville, mutta monoa tuli niin että paikat tutisi ja anturi paukkui. (Tyyppi on vampyyri, ei pulssia lainkaan.) Istukka siis todellakin lienee siinä etuseinämässä, koska yrityksistä huolimatta ei sen "ohi" päästy ja välillä loppui jo dopplerista akkukin. Kohdun korkein kohta on enää yhden sormenleveyden navan alapuolella.

Mitä mielialaan tulee, täytyy kyllä sanoa, että onneksi on olemassa tuo esikoinen. Sen pöljäilyt jaksaa naurattaa joka päivä, eikä perässä juoksemiselta ehdi ajatella tähän raskauteen liittyviä asioita. Sitten kun se iltaisin sammuu, katselen Game of Thronesia itseni tainnoksiin. (Lähinnä ser Jaime Lannisteria, luonnollisesti.) Todellisuuspakoisuus saa elämässäni aivan uusia mittasuhteita tällä hetkellä.

17+3

Ei pitäisi laittaa näitä idioottimaisia läskimaha kuvia tänne, mutta kun naurattaa niin kovasti, niin on ihan pakko.

Jotta ei pääsisi unohtumaan, millaisissa mittasuhteissa tässä painitaan. (Ei pullistelua eikä selän notkistusta.) Ja rv 17+3. Tämä alkaa silmämääräisesti olla saman kokoinen kuin edellisessä raskaudessa synnytyksen aikoihin (silloin kyllä olikin "pieni" maha, esikoisen syntymäpaino oli melko tarkalleen 3 kg) eikä painoa ole kuitenkaan kuin pari kiloa enemmän. (Alunperin siis, tällä hetkellä vielä neljä kiloa vähemmän kuin silloin synnytyksen aikaan.) Huomatkaa, miten sulavasti ylämahan läskit yhdistyvät alamahan raskausmahaan. Ihan menee täydestä. (Läski on kivikovaa.)

Ensimmäiset supistukset, check. (Eilen, ja vielä tänäänkin.) Alakerta "muusina", check. Tänään selvisin tosin parin kilometrin lenkistä kunnialla, lyllertäen kuin ankka.

Laihduttakaa hyvät ihmiset, ennen kuin raskaudutte.

15+3

Luulenpa, että elimistöni välirauha hiilihydraattien kanssa on ohi. Eilen lounaaksi pinaattikeitto + ruisleipä, ei maitoa = verensokeri yksi tunti lounaasta 8,8. Tänään makkarakeitto + maitolasi 2 dl, ei leipää = verensokeri 8,3. Lienee aika kaivaa Karpin keittokirja taas esiin.

Luulen taas tuntevani liikkeitä pitkästä aikaa. En tiedä, ovatko ne oikeasti niitä, vai jotain suonten nykimisiä tai ilmavaivoja. Mutta välillä tuntuu alakertaankin (tiedätte kyllä minne) päin suuntautuvia tönäisyjä, eikä siellä liene suolistoa. Ihmettelen suuresti, jos istukka olisi taas etuseinässä, kuten edellisessä raskaudessakin, jossa en tuntenut liikkeitä kunnolla ennen kuin pitkästi yli rv 20. (Rv 25+?) Voikohan se olla niin, että ensin kasvaa kohtu ja sitten lapsi ja "ottaa kohdun kiinni"? Mikään muu ei selitä mielestäni sitä, että liikkeet tuntuvat ja sitten taas eivät. (Tai sitten mitään liikkeitä ei ole koskaan tuntunutkaan ja kaikki on oman mielikuvitukseni tuotetta.)

Tunnen itseni huijariksi tämän mahani kanssa. Sitä ei voi mitenkään enää erehtyä pitämään minään muuna kuin raskausmahana, mutta se näyttää täsmälleen samalta kuin edellisessä raskaudessa rv 37+5 kun olin lähdössä synnyttämään. (Alla todiste.) Suurin osa siitä on läskiä, mutta se, miksi se läski on pinkeää eikä pehmeää, on täysi arvoitus. Niin kuin sekin, miksi se kaikki läski on siirtynyt mahaan eri puolilta kroppaa. Nolottaa kun totuus on se, etten ole oikeasti edes puolessa välissä.