Se tunne, kun häviää juoksukilpailun metrin mittaiselle nudistille ja ehtii olohuoneeseen juuri parahiksi nähdäkseen sen päästävän kyykkypissat keskelle plyysimattoa. Siinä on pähkinänkuoressa tiivistettynä arkielämä kehitysvammaisen uhmaikäisen rasvatun salaman (=ei minkäänlaista ääniohjattavuutta) ja Mahan kanssa. Yritän nyt selvitä siitä urheasti ilman apua, koska syyslomayritys vanhempieni luona kariutui em. nudistin räkätaudin pahenemiseen ja siten jatkuvaan ylläleijuvaan päivystyskeikan uhkaan. (Sillä oli kyllä enimmäkseen vaatteet päällä, ei se taudin paheneminen kylmettymisestä johdu.) Ja koska niitä supistuksia ei ole kunnolla tullut ainakaan viikkoon. (Juhuu!) Niin yritän itte nyt.
Juuri kun pääsin kirjoittamasta, että Santeri Alkio on vilkas sikiö, niin taas on ollut lauantaista lähtien varsin vaimeaa. Luulen, että se seurustelee taas selkärankani kanssa, koska kyllä sieltä tuntuu kaukaisia pieniä liikkeitä ja vaimeita tönäisyjä, mutta ne tulevat hiljaisina ja aivan kuin matkan takaa. Ei mitään kunnon mahanhytkytystä, kuten tavallisesti. Toivottavasti se kääntyisi taas pian, ei ole mukavaa tämmöinen - kun satavarma ei voi olla siitäkään, johtuuko liikkeiden vaimeneminen vain oudosta asennosta vai jostain oikeasti vakavasta. Miten tässä mitään liikkeitä vahdit, kun istukka peittää varmaan koko etuseinän? Pitänee ostaa se doppleri. (Vaikka mitä hyötyä siitäkään on, jos ei sen istukan ohi pääse silläkään? Eipä se sydänäänten kuunteleminen ole tähän mennessä häävisti onnistunut ammattilaisiltakaan.)
Torstaina olisi taas ultra. Toivottavasti S. Alkio on pysynyt keskikäyrällä. Makrosomian mahdollisuus ahdistaa päivä päivältä enemmän. Niin, ja jos nyt saataisiin viimein varmuus siihen sukupuolikysymykseenkin. (Ja tietenkin, mikä tärkeämpää, siihen sydämen suonituskysymykseen.) Tohtorina ainakin alustavien tietojen mukaan pitäisi olla suosikkini Tri Karppi, jee sille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti