32+0

Tänään kävin neuvolassa vähän itkeskelemässä. Sitten kiersimme Santeri Alkion kanssa yhden kirpputorin (jaksoin, jee!) ja söimme mainion lounassalaatin. (Sellaiseksi ihmiseksi, joka pitää niin paljon salaatista kuin minä, olen kyllä käsittämättömän lihava. Tällainen aatos juolahti mieleeni sitä herkkua poskeeni pistellessä. Ehkä se johtuu siitä, että salaattikaan ei ole laiskan ihmisen ruokaa. Tuotakin varten olisi pitänyt perata ja paistaa lohi, keittää kananmunat, sulattaa ja valuttaa katkaravut, pestä ja kuivata ja pilkkoa kurkku, tomaatti ja jäävuorisalaatti, käydä kaupasta ostamassa kuivattua sipulia ja auringonkukansiemeniä - kellä sellaisia muka on kaapissa? - ja valmistaa salaattikastike. Niin että tämä on se syy, miksi olen niin lihava.)

Taas viime yönä näin painajaisia kasvukäyristä, eikä ollut ensimmäinen kerta. Olen valvonut jo monena yönä vessassa käynnin jälkeen kun uni ei tule, kun pitää miettiä asioita. Tuo Santerin koko on nyt selvästi Se Peikko tässä raskaudessa. Koko ajan on sellainen tunne, jota on turha järjellä yrittää häivyttää, että se kasvaa liian isoksi. Ihan sama mitä ultrat ja lääkärit sanoo. Sama tunne esiintyi epämääräisempänä viime raskaudessa, sellainen "jokin on nyt vialla ja lapsi on oikeasti vaarassa"-tunne, vaikka ultrien mukaan kaikki oli hyvin. Väittäkää hysteerikoksi, minä sanon tätä äidinvaistoksi.

Se minun neuvolantätini on kyllä edelleen ihan paras. Se ei yhtään yrittänyt painaa villaisella julkilausumiani pelkoja. En minä pelkää pelkästään sitä, että Santerilta loppuu happi diabeteksesta johtuvan makrosomian vuoksi vaan pitää muistaa, että kaksi muutakin asiaa lisäävät kohtukuoleman riskiä: minun ikäni ja valtava ylipainoni. En myöskään pelkää pelkästään Santerin hengen ja hyvinvoinnin puolesta, vaikka ne tässä tärkeimpiä ovatkin, vaan myös itseni puolesta. Jos tämä raskaus päästetään laskettuun aikaan asti, Santeri painaa 4 kiloa - siis vähintään, olettaen, että tämä viimeisin painoarvio oli grammalleen oikeassa eikä yhtään alakanttiin. (Oikeastihan se voi heittää ihan kuinka paljon tahansa.) Jos sellaista pätikkää ulospunnatessa jokin menee pieleen ja joudutaan hätäsektioon nukutuksineen, niin sellainen leikkaus ei ole tämänkokoiselle, -ikäiselle ja -kuntoiselle ihmiselle mikään pikkujuttu. (No, ei tietysti kenellekään muullekaan, mutta minun kohdallani puhutaan kasvaneista riskeistä.) Jo sellaisen pikkujutun kuin sappirakon tähystysleikkauksen jälkimainingeissa pumppuni meinasi tehdä tenän ja pulssi laski kahteen kertaan niin alas, että toimenpiteitä tarvittiin. Kuvitelkaa, mitä seuraa, kun mennään kiireellä ja silpaistaan koko maha auki. (Tähystysleikkaus ei liene vaihtoehto sektiotilanteessa.)

No, sovimme Tädin kanssa, että minä puhun nämä asiat ensi kerralla äitipolilla ja pyydän painokkaasti sitä, että synnytys luvattaisiin käynnistää jahka raskaus on täysiaikainen. Sille on tädin mielestä erittäin hyvät perustelut eikä hän(kään) oikein voinut käsittää sitä, että insuliinihoitoisen diabeetikon raskautta vasiten venytettäisiin 38+ viikon yli. Jos äitipolilla ei edelleenkään oteta minua vakavasti, hän lupasi itse ottaa sinne yhteyttä. Vihdoinkin joku, joka on samalla kannalla minun kanssani.

Täti teki käsikopelokokoarvion ja sanoi, että Santeri vaikuttaa olevan tällä hetkellä "vähän yli kaksi kiloa". Yhtään yläkanttiin se viime perjantain ultrassa tehty painoarvio ei siis tunnu heittävän...

Muuten kaikki neuvolassa tsekattavat asiat olivat ok. Se minun painoni on oikeasti laskenut sen kilon (nyt kun isänpäiväkakun aiheuttama turvotus on poistunut), verenpaineet korkeat mutta edeltävään tasoon nähden ok, pissa puhdas, hemoglobiini 148 (uusi ennätys.)

16+5

Varoitus: Tänään uin syvissä vesissä.

Tämän päivän olotila on vanha tuttu edellisestä raskaudesta. Silloin pidin sitä äidinvaistona, nyt haluan pitää sitä tuloksena yhtälöstä raskaushormonit + v*tun netti, ja itselle tehdyt, mutta petetyt lupaukset olla surffaamatta siellä.

Pään sisällä on pikimustaa. Ei toivonpilkahdustakaan siitä, että tässä olisi onnellinen loppu. Päässä kummittelevat tarinat fataaleista kromosomihäiriöistä, veritulpista, listeriabakteereista, kätkytkuolemista kohdussa, sairaalabakteereista, ryssityistä synnytyksistä, vihreästä lapsivedestä ja hoitohenkilökunnan kykenemättömyydestä reagoida siihen, napanuorasta kaulan ympärillä, ihan mistä vaan.

Tuntuu siltä, että me emme ole ansainneet onnellista loppua, kun eivät sitä saaneet sellaisetkaan, jotka ovat nuoria ja perusterveitä, sellaiset, jotka ymmärtäisivät olla yrittämättä lapsentekoa tässä iässä ja tällä terveyshistorialla. (No, ei tässä olla yritetty mekään - tämäkin raskaus, aivan kuin edellinenkin, oli tervetullut vahinko ja seurausta siitä, ettei yhdeksän vuoden + neljän vuoden lapsettomuuden jälkeen tule mieleen, että mummo-vaari-iässä jotain ehkäisyä enää tarvittaisiin.)

Teen kovasti töitä päästäkseni takaisin alkuraskauden mielentilaan. Sinne, missä nautin vapaasta pudotuksesta, ja missä minulle riitti toivo siitä, että varjo aukeaa.

11+5

Kävin juuri järjestyksessä toisella äitiysneuvolakäynnillä. Kävi ilmi, että täti oli unohtanut laittaa ensimmäisellä kerralla ottamaansa verinäytteeseen nimeni, joten puolet asioista oli selvittämättä (HIVit, hepatiitit ja sen sellaiset). Se oli selvinnyt, että veriryhmäni on edelleen A- (miksi sekin pitää joka raskaudessa selvittää?) mutta vasta-aineita sikiötä vastaan ei ainakaan vielä ole muodostunut. Täti kaiveli kyynärtaivettani neulalla uuden näytteen saamiseksi jonkin aikaa, mutta luovutti sitten ja laittoi lähetteen keskussairaalan laboratorioon.

Täti ei halunnut kuunnella sydänääniä, mutta minä vaadin. Sanoin, etten voi tulla enää yhtään tämän hermostuneemmaksi asian suhteen vaikka niitä ei kuuluisikaan. Ja eihän niitä kuulunut. Sain iltapäiväksi ajan lääkärille ja ultraan.

Minun täytyy olla täysin tunteeton paskiainen, koska tämä tunne, joka tällä hetkellä vallitsee on ainoastaan määriteltävissä helpotukseksi. Siis helpotukseksi! Ei paniikiksi. Mitä h*lvettiä?!

Luulen tosin, että ainakin osa helpotuksesta johtuu siitä, että tuomiopäivä tuli jo tänään eikä sitä tarvitsekaan odottaa torstaihin saakka. Tiedän, että on mahdollista, ettei täti vain löytänyt sydänääniä (eihän se löytänyt verisuontakaan), mutta aivan yhtä mahdollinen ja todennäköinen on se toinen vaihtoehto.

Nyt pitkät tunnit iltapäivään, ja sitten asia selviää.

Muokkaus klo 15.30: Helpotuksen huokaus! Ei vielä tarvetta Fazerin Siniselle. Lääkäri ultrasi ja löysi terveyskeskuksen huonoilla vehkeilläkin sykkeen ja sai vielä mitaksi viikkoja 12+0 vastaavan lukeman. Eli kaikki on ihan hyvin tällä hetkellä. Arveli Santeri Alkion olleen liikkeellä silloin kun sykettä etsittiin, eikä muutaman millin liikkuvaan maaliin (=sydän) ole sokkona helppo osua. Nyt S.Alkio näytti vetelevän hirsiä kaikessa rauhassa.

Fiilis on rauhallinen ja huojentunut. Välillä tuntuu riemun läikähdyksiäkin. Jännä, miten kaikkeen ympärillä olevaan reagoi tunteella ja vahvasti - ja sitten tähän asiaan aivan toisin. Minun sisälläni kasvaa ihminen - sen lähemmäksi ei enää pitäisi päästä - mutta kaikkeen sitä sivuavaankin en uskalla enkä pysty reagoimaan kuin tuntien viiveellä ja silloinkin hyvin, hyvin varovasti. (Vastoin kaikkea sitä, mikä on minulle luonteenomaista.) Neuvolasta lähtiessä se olin minä, joka lohdutti tätiä (joka näytti surkealta) ja vakuutti, että ei mitään hätää, koko ajan tässä on realisteja oltu. Huokaus.

11+2

Minä en halua sinne ultraan.

Niin kauan kuin sitä ei tehdä, voin jatkaa tätä "meille-tulee-vauva"-leikkiä vaikka loputtomiin. (Ellei ilmene muita merkkejä siitä, että leikki kannattaisi nyt jo lopettaa.) Samanlainen ultrakammo minulla oli edellisessä raskaudessakin. Muistan 22+ viikolla tehdyn ultraäänitutkimuksen, jossa kätilö kehotti katsomaan ruudulta sikiötä, ja minä sanoin, etten halua, koska siinä on jotakin vikaa. (Ei ruudussa, vaan sikiössä). Nyt pelkään, ettei siellä ole enää ketään hengissä. Että kätilö esittää pahoittelut ja minä lähden itkien kotiin. Ja se siitä vauvaleikistä.

En tosiaan tiedä, olenko taas oikeassa vai onko tämä järjetöntä hermoilua. Oikeastaan sillä ei pitäisi olla väliä, koska olen suhtautunut tähän raskauteen koko ajan mitä tiukimmalla realismilla ja yrittänyt pitää koko asian (potentiaalisine vauvoineen) ikään kuin pitkän tikun päässä, objektiivisesti tarkasteltavana.

Minä en vain millään haluaisi lopettaa tätä leikkiä. Tämä on kuitenkin elämäni viimeinen tätä laatua.

11+0

Nyt on helle, kuvottaa ja sokerit heittelee. Uusi ylin 9,9 ja alin 3,8. (Ylin tuli tosin kahden hampurilaisaterian jälkeen, en kestänyt enää jatkuvaa nälkää. Sorry, Santeri Alkio, toivottavasti en tuottanut sinulle korjaamatonta vahinkoa.)

Muuten toivoisin aina olevani tällainen. Herkkä, mutta tomera. Aikaansaapa vaikka kiivas. Läsnä - niin täysin eri tavalla läsnä kuin muulloin. Tässä hetkessä, nyt, ei mitään muuta. Tunteet ja kiitollisuus esikoisesta vahvempia kuin ikinä.

Oireet ovat edelleenkin niin lieviä, että suurimman osan ajasta olen epäuskon vallassa - onko siellä enää mitään elämää? Koska siellä on viimeksi ollut mitään elämää? Sitten muistan, että esikoisen odotuksen aikaan tajusin olevani raskaana arviolta noin viikolla 18 tai 19. Ja silloinkin tein testin varmuuden vuoksi, kun menkkoja ei vain kuulunut. Että ehkä tässä on turha vielä hermoilla.

Tiedostan senkin, että levottomuutta aiheuttaa "korkea" viikkolukema. Tiedostan, että kohta tämän lystin pitäisi kaiken järjen - ja tilastojen - mukaan loppua. Mutta ehkäpä se ei lopukaan. Sitä aurinkoista, positiivista varmuutta kaiken sujumisesta parhain päin, mikä oli alkuraskauden jatkuva olotila, sitä ei enää ole. Se voi kyllä johtua lähestyvästä ultrasta, tuomiopäivästä. Jos ihminen saisi olla rauhassa raskaana, ilman että sen kohtuun kurkittaisiin vähän väliä, se olisi paljon parempi. Nyt jokaista ultraa pitää hermoilla ja jännittää etukäteen.

9+4

Eilen kivut kestivät tuntikausia, niitä ei voinut verrata oikein mihinkään aiemmin koettuun. Alaselkä oli kuin tulessa ja alavatsaan vihloi piikkejä ja puukkoja. Sanoin hyvästit koko raskaudelle ja keskityin hauskanpitoon häissä. Hämmästyin kun illan aikana ei tullut lisää vuotoja.

Tänään kivut hellittivät lähes täysin. Ehkä niillä oli ainakin jokin yhteys suolistoon ja ruoansulatukseen, koska helpotus tapahtui vessassa käynnin jälkeen. Eilen meni kaksi 500 mg parasetamolia, tänään ei ole tarvnut yhtään, kipuja ei ole ollut nimeksikään. Kivut kestivät torstai-illasta sunnuntaiaamuun, aluksi niiden välillä oli vuorokausi, mutta sitten väliaika lyheni kunnes ne olivat lähes jatkuvia. Tänään ei ole myöskään ollut punaista vuotoa, vaikka ei sitä aiempaakaan nyt ehkä ihan vuodoksi voi sanoa. Voi olla että kyseesä on keskeytynyt keskenmeno, en tiedä miten ne alkavat. Mutta eiköhän asia selviä lähiviikkojen kuluessa.

Vielä on toivoa. Olen edelleen raskaana kunnes toisin todistetaan.

9+2

Eilen illalla aivan yhtäkkiä alkoi kova, erilainen kipu alaselässä. Se jatkui aina siihen asti että nukahdin. Laitoin siteen alushousuihin ja odotin, arvelin, että kipu liittyy alkavaan keskenmenoon - kun ei niitä kohdun kasvukipujakaan ole pahemmin tuntunut. Vielä ei vuotoa ole, selkäkipu jatkuu ja alavatsassa tuntuu nopeita vihlaisuja, yhdessä kohtaa selvästi liikkeeseen liittyen. Menkkakivun tapaistakin esiintyy.

Olen päättänyt, että jos keskenmeno tulee, syön saman tien levyn Fazerin sinistä. Nyt näinkin pitkällä jo harmittaa huomattavasti enemmän kuin pari viikkoa sitten asiaa ajatellessa. Pikkuisen enemmän on alkanut toivoa, pikkuisen enemmän ajatella mahdollista tulokasta. Nyt menetys tuntuu konkreettisemmalta, kun tietää, että tällä viikolla sen pitäisi jo liikkuakin.

Kahtellaan.

8+3

No niin, se siitä rauhallisesta suhtautumisesta ja netissä surffaamattomuudesta. Kaikista päätöksistäni huolimatta googletin äsken "ei vatsakipuja alkuraskaudessa." Sillä ei löytynyt mitään, ei hyödyllistä eikä hyödytöntä, koska ilmeisesti kaikilla maailman ikinä raskaana olleilla naisilla (paitsi minulla) on ollut alkuraskaudessa vatsakipuja. (No olihan minullakin 6+ viikolle asti varsinaiset Rosemaryn painajainen-kivut. Sen jälkeen ei juurikaan mitään.) Sen sijaan törmäsin ihan asialliseen asiantuntijasivustoon, jonka mukaan keskenmenoriski yli 40-vuotiailla on jopa 46 %. En ollut osannut edes kuvitella sen olevan noin korkea. Tämän jälkeen googletin sitten ihan suoraan "keskenmenoriski yli 40-vuotiailla" ja lääkärilehti.fi latoi pöytään faktan "Vähintään puolet 40-45 vuotiaiden ja yli 90% 45 vuotta täyttäneiden raskauksista päättyy keskenmenoon.

Vieläkään en jotenkin ole kovin masentunut. Yritän edelleen ajatella, että "menee miten menee, eikä asia ole minun käsissäni". Niin kuin se ei olekaan. Ei ollut raskautuminen eikä varmasti ole raskauden kulku alusta loppuun. Muutoin kuin että yritän hoitaa oman tonttini mahdollisimman hyvin.

Ainoa asia mikä nyt hieman kaduttaa on se, että kerroin jo niin monelle tästä raskaudesta. Fiilis oli jotenkin niin varma ja positiivinen, nyt harmittaa, kun tajuaa miten älyttömän suuri keskenmenon riski oikeasti onkin. Yli puolet. Tylyä on.

8+1

No nyt väsyttää. Kahtena päivänä olen joutunut ottamaan perinteiset parin tunnin välikuolemat, taju on lähtenyt kankaalle. Kohdun seudulla tuntuu ilahduttavasti lyhytkestoisia kasvukipuja. Hampaita pestessä kuvottaa hieman. Sokerit on villinä tänään, paastoarvo on ensimmäistä kertaa koholla Protaphanen 12 yksikköön nostamisen jälkeen ja lounaan jälkeen (munakas, salaattia ja vajaa kaksi desiä maitoa) 7,6 eli juuri rajalla.

Tänään pitäisi äitiyspolillta tulla lääkärin soitto. Aion kysyä myös kilpirauhasarvoista, jotka otettiin eilen neuvolan lähetteellä. TSH oli 0,35 kun alaraja on 0,3 ja se toinen (TV-4 tai jokin?) oli 17 kun yläraja on 19. Hoitsu ei luonnollisestikaan osannut sanoa näistä mitään, vaan käski soittaa tiistaina uudestaan kun on lääkäri paikalla.

Fiilis on edelleen hyvä. Mietin nimiä. Pidän oletusarvona että kaikki menee hyvin. Ellei mene, sen etukäteen murehtiminen ei hyödytä mitään. Sen tiedämme edellisraskaudesta, jonka vietin kokovartalo masennuksessa ja paniikissa koko sen ajan kun raskaudesta tiesin - ja silti ongelmat olivat aivan erilaisia kuin mitä olin osannut pelätä.

Muokkaus: Lääkäri soitti. Glugophage takaisin, sitä ei olisi tarvinut lopettaa alun perinkään. Protaphane aluksi 8 yksikköön, nosto tarpeen mukaan, ettei tule hypoja yöllä. Kilppariarvot viittaa raskaudenaikaiseen liikatoimintaan. Vielä ei lääkitystä, mutta seurantaan meni. Foolihapon saa laskea yhteen milligrammaan jos haluaa. Myös ennen aterioita pitää mitata sokerit.

6+6

Tänään on taas aika lailla erilainen päivä kuin eilen, fiilisten puolesta. Raskausoireita ei ole kuin nimeksi, hieman tunnistaa lievää kuvotusta jos hakemalla hakee, maha hieman turvonnut, jne. Ei mitään muutamasta viime päivästä poikkeavaa. Kuitenkin fiilis on taas positiivinen ja tunne "miksei tämä nyt hyvin voisi mennä" on hyvin vahva.

Fyysisesti olo on aivan mainio. Voin paljon paremmin kuin ennen raskautta. Viime viikolla väsytti ja saatoin joutua nukkumaan päiväunet joka päivä, tällä viikolla sellaisesta ei ole tietoakaan. Pursuan energiaa. Ruoka maistuu mainiolta.

Kävin neuvolassa. Täti otti itse verikokeita ja määräsi uusia, kilpirauhaseen liittyviä. Sen itse ottamista kokeista katsotaan hepatiitit, hivit ja sen sellaiset, ynnä ne mahdolliset sikiön hylkimiseen liittyvät vasta-aineet veressä - minä kun olen rh-negatiivinen. Täti toivotti onnea, mutta kehotti olemaan realisti riskien suhteen ja varsinkin näin alkuraskaudessa - mitä tietysti olenkin.

Sokerit pysyi tänään aika hyvin kurissa, paasto oli 5,5 eli juuri rajalla.

6+5

Nyt on menossa ehkä toinen, kolmas tai neljäs täysin oireeton päivä. Mieliala on muuttunut. Kun tähän asti se on ollut lähes yltiöpositiivinen ja varma siitä, ettei mikään varmasti mene pieleen, nyt se on aika varma keskenmenosta. En osaa selittää miksi - vetoan äidinvaistoon. Vakuuttelin raskauden alussa isännälle, että vaistoni kyllä kertoisi jos jotain olisi pielessä - senhän se teki edellisessä raskaudessakin, kun pelkäsin koko raskauden ajan menettäväni lapsen. Lapsi olikin niin sairas, että henkiinjääminen oli pitkällinen taistelu. Nyt tuntuu siltä, että kaikki ei ole hyvin - toisin kuin vielä viikko sitten. En aio vakuutella itselleni kaiken olevan hyvin, koska siihenkin menee turhaa energiaa. Aion paremminkin odottaa neutraalilla mielellä, mitä on edessä. Lauantaina (6+3) minulle tuli yhtäkkiä täysi varmuus siitä, että tämä menee kesken. Ehkä olen oikeassa. Se jää nähtäväksi.

Nostin Protaphanen 8 yksikköön, tänä aamuna sokerit olivat ensimmäistä kertaa siististi viitearvoissa, 4,6. Johtuuko se siitä, ettei mahassa ole enää elämää vai jostain muusta, en tiedä.