29+1

Tyt-ty-dy-dyy-dyy, tyt-ty-dy-dyy-dyy, tyt-ty-dy-dyy-dyy, tyt-ty-dy-dyy! 
(Tämä oli Wagnerin Valkyyrioiden Ratsastus, jos nyt ette sattuneet tunnistamaan.)

Eivätpä ala päivitysten otsikot enää kauaa kakkosella, eivätpä. Se on kohta kolmonen, jolla ne otsikot alkavat, niin.

Raskaanaolo soljuu tylsästi ja tasapaksusti (hahaha) eteenpäin - ja hyvä niin. Näin saisi mennä loppuun asti, ilman mitään uusia itsediagnooseja tahi selkäsuppareita tahi lapsivesidraamaa. Hormonimasennuksista puhumattakaan. Mahtavaa, kun on melkein oma itsensä, noin niin kuin päänsä puolesta.

Kyllä ei mennyt viime raskaus näin, se tässä on taas todettava. Onhan tässäkin ollut omat masennuskautensa, mutta eikös se ollut niin (korjatkaa jos muistatte paremmin), että pahimmat niistä ohitettiin jo tuossa puolen välin tienoilla? En tiedä, johtuuko se siitä, että lähes koko viime raskaus (tai se osa, kun olin siitä tietoinen) tapahtui talvella (hyi, h*lvetti!), joka masentaa jo itsessään. Vai aavistinko minä jollain mystisellä ikiaikaisella äidinvaístolla sen, että esikoinen oli tosissaan vakavasti sairas ja hengenvaarassa syntymänsä jälkeen, ja siitä ahdistus? Oli miten oli, ei ole sellaisia fiiliksiä nyt. Poikakriisi on käsitelty (näin ainakin luulen) ja olokin on väsymystä ja orastavaa flunssaa lukuunottamatta aivan kelvollinen.

Maanantaina kävin taas neuvolassa, ei siellä ihmeempiä - paitsi että kohdunpohjankorkeus on pompannut yli kaikkien käyrien. (Tähän asti se on ollut yläkäyrällä.) Tämä aiheuttaa lievää jännitystä perjantain tulevaa kasvukontrolliultraa ajatellen, mutta en nyt vielä stressaa. (Ihme kyllä. Yli kaikkien käyrien se oli viimeksikin - tosin jo alun alkaen, ilman dramaattisia hyppäyksiä - ja esikon syntymäpaino oli hurjat kolme kiloa.) Sitä sydäntä ei vieläkään ole saatu tsekattua kunnolla - se johtuu siitä, että Santeri Alkio istui viimeksikin persiillään siellä ja napani varjo tuli juuri sen pumpun kohdalle. Siltä osin jännitystä riittää edelleen. Niin, ja reisiluu oli viimeksi kaksi viikkoa kasvusta jäljessä. Jos vanhat merkit siis paikkansa pitävät, niin toinen Downiainenhan sieltä on tulossa! (Tai arkisempi selitys asialle on se, että kyseessä on mittavirhe.) Asia selvinnee perjantaina.

28+4

Kyllä on taas lemmekäs olo. Viime raskaudessa tällainen "romantiikan nälkä"* tuli (ja meni) jo paljon aikaisemmassa vaiheessa, siinä viidennen kuukauden paikkeilla. Nyt pyörivät koko ajan erilaiset aktiviteetit hämmentävällä tavalla mielessä, eikä "siveä" ole välttämättä se paras sana, jolla niitä voisi kuvailla. Isännän takapuoli saa pitkästä aikaa ansaitsemaansa huomiota (sillä on uudet farkut), mikä on tietysti ihan oikein, koska onhan sen takapuoli tuon ikäiseksi vielä varsin sievä. Ja muutenkin koko miessukupuoli tuntuu huomattavasti kiinnostavammalta normaaliolotilaani verrattuna. (Lue: Normaalisti se nyt ei niin hirveästi kiinnostakaan.)

Mutta nytpä kiinnostaa. Samalla tavalla kuin joillain odottavilla äideillä on outoja ruokiin liittyviä mielitekoja (suolakurkkua ja jäätelöä tai salmiakkia ja paahtopaistia), niin minun raskaushormonini saavat aikaan lemmekkäitä ajatuksia ihan tietynlaista miestyyppiä kohtaan. Eikä se ole sellainen tyylikkään hoikka ja nätti filmitähtityyppi, mitä naisihminen normaalioloissa voisi pitää viehättävänä (esim. Johnny Depp tai Nikolaj Coster-Waldau) - ehei. Minun raskaushormonini himoitsevat Paul Teutul Junioria.

Iltaisin istun liimautuneena television ääreen ja töllötän lumoutuneena American Chopperia. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun näin käy - muistan nimittäin tehneeni samoin edellisessä raskaudessa, sattumoisin siinä noin viidennen kuukauden paikkeilla.

Kun asiaa miettii hiukan tarkemmin, niin on kyllä todettava, että naisen raskaushormonit tekevät viisaita ja muinaisiin selviytymisvaistoihin perustuvia valintoja suunnatessaan lemmekkäitä ajatuksia vastakkaiseen sukupuoleen. Paul Jr., toisin kuin filmitähdet, on sellaisella arkisella, aavistuksen verran lievään ylipainoon vivahtavalla tavalla hauskannäköinen. (=Se ei juosse valokuvamallien perässä.) Se suunnittelee moottoripyöriä. (=Moottoripyörähän on äärimmäinen testosteronia tihkuvan maskuliinisuuden symboli.) Ja tekee niitä omin käsin! (=Se osaa rakentaa juttuja - se osaisi varmaan rakentaa vaikka talon.) Se on isokokoinen. (=Se voi puolustaa laumaa hyökkääjiltä esim. seisomalla kotiluolan suulla ja peittämällä oviaukon.) Ja voimakas - nostelee niitä moottoripyörän runkoja (jotka kyllä taitavat olla aika kevyistä materiaaleista valmistettuja) ihan mennen tullen. (=Katso edellinen kohta.)

Olen äärimmäisen kiitollinen Kutoselle siitä, että se on kaivanut American Chopperin naftaliinista. Kyllä noilla vanhoillakin jaksoilla yhdestä loppuraskauden hormonihöyrystä selvitään. Sen jälkeen voikin taas palata Johnny Deppin ja Nikolaj Coster-Waldaun tarjoaman silmänruoan pariin.

* Sanon "romantiikan", mutta uskon, että aikuisina ihmisinä tiedätte, mitä sanaa tarkoitan.

28+2

= 30. Kolmekymmentä! Enää alle kaksi viikkoa kolmeen kymppiin, aika loppuu, ahdistaa, mitään ei ehdi ja mitä jos se tulee vielä ennenaikaisesti? En olisi uskonut, että olen joskus tässä mielentilassa, mutta nyt tosiaan tuntuu siltä, että aika juoksee läpi käsien eikä mitään ehdi tekemään. Olen alkanut arpoa niiden vaunujen kanssa (piti jättää muka ostamatta ja käyttää vanhoja), hoitopöydän (piti muka olla jo), turvakaukalon ja sitterin ja kaiken muun mahdollisen kanssa. Että pitäisikö sittenkin ja ehtiikö tässä muka?

Alan olla jo aika "täynnä". (Isännän termi. Se sanoo, ettei jouluna voi enää lähteä mihinkään, kun olen silloin niin "täynnä".) Minä olen täynnä jo nyt. Se johtuu siitä, etten ole kovin pitkä - toisin sanoen, olen pätkä - vaikka painava olenkin ja Santeri Alkio yksiöineen vie jo lähes koko etuosani pituuden. Ruoalle ei ole enää tilaa (kuten viime postauksesta kävi ilmi) vatsalaukussa ja hengittämisenkin kanssa on jo vähän niin ja näin. Odotan "innolla" viikkoja yli kolmenkympin.

Insuliinin tarve jatkaa kasvuaan. Eilen ja tänään aamupaasto oli 5,5 eli iltaan saa taas lisätä. Viime viikolla aloitin pikainsuliinin aamupalalle ja lounaalle, iltapäivästä ja illasta pärjään vielä ilman. Onneksi voin hyvällä omallatunnolla vain tykittää sitä lisää miettimättä, että pitäisikö ruokavaliolle tehdä jotain - ruokavaliohan on jo syynätty ravitsemusterapeutin kanssa. (="Älä nyt ainakaan vähempää enää syö.") En aio siis kehitellä minkäänlaisia epäonnistumisen tunteita asiaan liittyen vaan tuikkaan tyynesti niin paljon kuin tilanne vaatii.

Turvotukset ovat palautuneet normaalitasolle, joten perun toistaiseksi itsediagnoosini raskausmyrkytyksestä.

28+1

Ällötysvaroitus!

Kyllä viime yö taas osoitti, että raskaana olevan kotiäidin elämä on aivan yhtä villiä ja vaarallista kuin muinaisten, itsensä hengiltä bailanneiden rokkijumalienkin! Että terveisiä vain sinne yläkerran orkesteriin Hendrixin Jimpalle, Scottin Bonille ja Bonhamin Johnille - nyt tiedän tarkalleen, miltä teistä tuntui lähtiessänne. (Joskin teillä taisi olla hieman vahvempi puudutus, vaikka viikon valvominen räkätautipotilaan kanssa varmasti vastaakin jo jonkinlaista promillemäärää.)

Epäonninen tapahtumaketju alkoi siitä, että söin kohtaloa uhmaten aivan liian suuren iltapalan ennen nukkumaan menoa. Sitähän ei suositella, koska "raskausaikana refluksioireet ovat erittäin yleisiä; kasvava sikiö painaa vatsalaukkua ja raskausajan hormonitoiminta rentouttaa alasulkijaa" (refluksi.fi). Menin normaalisti nukkumaan. Esikoinen itkeskeli, rohisi ja pyöriskeli vaatien erilaisia hengityksen helpottamistoimenpiteitä, joten saadessani lopulta unen päästä kiinni pikkutunneilla, olin jo aika tavalla normaalia väsyneempi.

Keskellä yötä uni muuttuu ahdistavaksi ja tiedostan jonkin olevan vialla. Herään - hitaasti - siihen, että en saa henkeä. Paniikinomaisesti ja vaistonvaraisesti nousen istumaan, mutta se ei muuta tilannetta - henkitorvi on  tukossa ja pysyy. Alan yskiä kouristuksenomaisesti ja tajuan, että se tavara, mitä henkitorvesta irtoaa maistuu suuhun noustessaan kertaalleen syödyltä lihapullalta - se on siis iltapalani! Ja sitä tulee - ja tulee - ja tulee - ja tulee. Istun ja yskiä röykytän ja nieleskelen toistamiseen niitä lihapullia - ja voin kertoa, että ne maistuivat huomattavasti paremmalta ensimmäisellä kerralla, ilman marinointia ensin vatsalaukussa ja sitten henkitorvessa. Ja se määrä! On uskomatonta, miten paljon olen vetänyt sitä tavaraa henkeen ennen havahtumistani siihen, että nyt ei ehkä ihan kaikki ole kohdallaan. Voin helposti kuvitella, miten episodi olisi päättynyt, jos olisin ollut vahvassa humalatilassa, kun normaalia pahempi väsymyskin riittää tällaiseen. Olisin päätynyt pelimannivahvistukseksi taivaalliseen orkesteriin. Näen jo otsikot: "Nainen tukehtui kertaalleen syötyyn lihapullaan". Mikä legendaarinen loppu!

Kun vihdoin sain ryittyä henkitorveni selväksi, nukahdin uudelleen - vain havahtuakseni noin tunnin päästä siihen, että suu on taas täynnä tavaraa. Tällä kertaa olin nopeammin hereillä ja karkailevat lihapullat liemimuodossa päätyivät nopeasti takaisin vatsalaukkuun. Olin kuitenkin saanut niistä tarpeekseni, joten menin ottamaan annoksen Gavisconia (sitä, joka tekee "tulpan" vatsalaukun sisällön päälle) pohtimatta sen kummemmin sitä, voiko sitä käyttää raskaana ollessa vai ei.

Refluksi - sen kanssa ei muuten leikitä.

27+5

Luulen, että se taannoinen vollotussessio Santeri Alkion sukupuoleen liittyen tuli ihan tarpeeseen. Heti samasta illasta lähtien olen ollut nimittäin sen poika-asian kanssa paljon paremmin sinut kuin aikaisemmin - paremmin kuin sen ensimmäisen poikalupauksen jälkeen, jolloin en vielä vollottanut. Alan pikkuhiljaa uskoa, että siitä ehkä ei välttämättä tulekaan naisvihaaja-sovinistia tai alkomaholistia, vaan siitä voi tulla vaikka niin kuin Jason Becker (joka myöskin oli vauvana poika ja nyt se on mies ja siitä huolimatta ihan kelpo ihminen, vieläpä minun suuria inspiraation lähteitäni tällä hetkellä.) Isännän kanssa puhuttiin aiheesta vielä perinpohjaisesti eilen illalla. Ja luvattiin molemmat yrittää parhaamme asian eteen. Puhuttiin siitäkin, miten asiat on joissain tapauksissa menneet pieleen jo sukupolvia sitten, mutta ei se tarkoita sitä, että meidän enää tarvisi sitä ketjua jatkaa. Että työttömyys, viina, kirves ja perhe ei meidän kohdalla tarvi olla se yhtälö.

Ihan lämpimät fiilikset on Mahaa kohtaan taas.

Tänään tilasin ensimmäiset poikavauvan vaatteet H&M:stä, kokoa 56 cm. Ellokselta on tulossa minulle äitiyspökät ja yhdet farkutkin löysin, joihin toivon mahtuvani kaventuneen varteni myötä.

Nyt kun sappihapot on todettu hyviksi (kontrollikokeessa 3, pitää olla alle 6) ja kutinat ovat helpottaneet, seuraava itsediagnoosin paikka on raskausmyrkytys. Viime yön nukuin todella huonosti, tunsin kuinka neste kertyi alaraajoihin, jalkapohjiin sattui ja jalat turposivat jalkateristä aina yli polven asti. Herätessä en meinannut saada silmiä auki. Naamani on edelleenkin kuin kuu-ukolla. Onneksi on nyt se ammattilaistason verenpainemittari, se näytti 78/130 mikä on minulle normaali. Mutta ellei tämä turvotus viikonlopun aikana helpota, niin onhan se taas maanantaina johonkin soitettava. Ainakin minun, lääkäröintiaddiktin ja luulosairaan.

27+3

Paska päivä.

Täysin puskista hyökkäsi kimppuuni vanha kunnon hormonimasennus. Viimeiset kaksi ja puoli tuntia on pitänyt itkeä vollottaa, vaikkei ultrassa tullut mitään sen kummempia uutisia. Se itkun aihekin tiedettiin jo entuudestaan - välillä vain vilahti vielä toivoa jostain muustakin. Mietin pitkään, kirjoitanko siitä tänne, koska paitsi, että se loukkaa puolta maapallon väestöä heidän sukupuolensa perusteella, se loukkaa myös kaikkia poikalasten äitejä puhumattakaan lapsettomista lasta toivovista, joille olisi aivan sama, kumpi sieltä tulisi, kunhan tulisi. (Tiedän mistä puhun, koska olen kärsinyt lapsettomuudesta puolet aikuisiästäni, enkä ikinä voinut kuvitella itkeväni tällaista asiaa.) Lisäksi se, että kirjoitan tästä, loukkaa omia ja mieheni miespuolisia sukulaisia. Mutta tämä on edelleen minun raskas päiväkirjani ja katson, että minulla on tähän oikeus. (Verisukulaiset voivat kääntää sivua tässä kohtaa. Se on itseasiassa suositeltavaakin.)

Tässä sitä nyt siis kolmatta tuntia itketään sitä, että se on poika. Me molemmat toivoimme niin kovasti tyttöä. Sanotaan vaikka niin, ettei kummallakaan ole oikein miehenkasvatustyökaluja tai toivotunlaista miehen mallia johtuen parhaimmillaan viileästä, pahimmillaan traumaattisesta suhteesta omaan isään. Molemmilta puolilta löytyy sellaisia miehisiä ominaisuuksia, joiden ei toivoisi periytyvän geenien kautta eteenpäin. Pelkään lisäksi sitä, etten osaa suhtautua omaan lapseeni, koska pelkään jo etukäteen sitä, millainen siitä tulee. Ja sitten ryssin sen kaikki loputkin mahdollisuudet kasvaa normaaliksi ihmiseksi.

Lisäksi pelkään tietenkin sitä, että nyt sille ainakin tapahtuu jotain kamalaa, kun menin sanomaan tämän ääneen, koska minä en ansaitse tulla sen äidiksi. Kuka normaali ihminen parkuu sitä, että tuleva lapsi on väärää sukupuolta. Ei kukaan.

No joo. Jos siirrymme maallisempiin aiheisiin, muuten äitipolikäynti oli normaali. Edelleen kasvaa keskikäyrällä, painoarvio 988 g. (Jo tämän pitäisi kirvoittaa riemunkiljahduksia, ei vollotusta ja märinää.) Sain luvan aloittaa omin päin insuliinin myös aterioille, aamiaiselle näin ensihätiin, koska osaan kuulemma homman itsekin. Kehotettiin vielä katselemaan pari päivää tosin, mutta tuikkasin jo nyt lounaalle saman tien - silloin kun verensokeri roikkuu kolme tuntia yli kuuden ihmisen syötyä 15 g hiilihydraatteja (=viipale ruisleipää) ja tuo ihminen kävelee pitkin seiniä nälissään kun ei voi syödä (ja itkee sitä, että tuleva lapsi on väärää sukupuolta), silloin ei ole aika "katsella" vaan "toimia". Huomenna päivä parempi.

27+1

Jumps-jumps-tömps-tömps. Lukeekohan se näitä minun päivityksiäni joltain kohdunsisäiseltä nettipäätteeltä? Aina kun jotain kirjoittaa, niin tilanne kääntyy päinvastoin. Nyt on eilisestä lähtien taas hilluttu mahassa niin, että tutina käy.

Verensokerit ainakin lukevat, ja pottuilevat, mokomat. Viime viikolla pääsin juuri vähentämään insuliinia ja silti meinasi tulla matalia jatkuvasti. (Matalilla tarkoitan nyt kolmosella alkavia, kakkoseen asti ei vielä olla päästy eikä toivottavasti päästäkään.) Nyt sekin tilanne on persiillään. Samanlaisella aamiaisella (marjaa ja jugurttia, muki kahvia ja siihen teelusikallinen sokeria, josta en tule ikinä tinkimään - jos ei ihminen voi päivittäin syödä yhtä teelusikallista sokeria, niin jo on kumma paikka!), jolla on "aina" noussut korkeintaan kuuteen ja puoleen, mennään nyt seiskaan että paukkuu ja ylikin. Perskules. Ja huom, olen jo lisännyt insuliinia sekä aamulle että illalle. Nytkö se alkaa? Ehdin jo melkein riemuita, että vähälläpä pääsen, mutta ilo oli ennenaikainen. No, pistetään sitten sen verran mitä pitää, mitä ikinä se sitten tulee tarkoittamaankaan... Lisäksi tapahtuu sillä tavalla outoja, että verensokeri ei olekaan korkeimmillaan tunti ruoan jälkeen vaan jatkaa nousuaan ja on yli "syömisluvan rajan" vielä parin, kolmen tunnin päästäkin. (Jolloin "aina" ennen on pitänyt jo laittaa jotain suuhunsa, ettei tule huono olo ja siinä vaiheessa se kolmonen on ollut jo usein lähellä.)

Typerä tauti. Aina kun siitä luulee saaneensa jonkinlaisen otteen, niin se muuttuu taas. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun minun verensokereista on kiinni toisenkin ihmisen terveys ja tulevaisuus.

Tom Hankskin oli saanut "ylennyksen" kakkostyypin diabeetikoksi. Onnea hänelle.

27+0

Se tunne, kun häviää juoksukilpailun metrin mittaiselle nudistille ja ehtii olohuoneeseen juuri parahiksi nähdäkseen sen päästävän kyykkypissat keskelle plyysimattoa. Siinä on pähkinänkuoressa tiivistettynä arkielämä kehitysvammaisen uhmaikäisen rasvatun salaman (=ei minkäänlaista ääniohjattavuutta) ja Mahan kanssa. Yritän nyt selvitä siitä urheasti ilman apua, koska syyslomayritys vanhempieni luona kariutui em. nudistin räkätaudin pahenemiseen ja siten jatkuvaan ylläleijuvaan päivystyskeikan uhkaan. (Sillä oli kyllä enimmäkseen vaatteet päällä, ei se taudin paheneminen kylmettymisestä johdu.) Ja koska niitä supistuksia ei ole kunnolla tullut ainakaan viikkoon. (Juhuu!) Niin yritän itte nyt.

Juuri kun pääsin kirjoittamasta, että Santeri Alkio on vilkas sikiö, niin taas on ollut lauantaista lähtien varsin vaimeaa. Luulen, että se seurustelee taas selkärankani kanssa, koska kyllä sieltä tuntuu kaukaisia pieniä liikkeitä ja vaimeita tönäisyjä, mutta ne tulevat hiljaisina ja aivan kuin matkan takaa. Ei mitään kunnon mahanhytkytystä, kuten tavallisesti. Toivottavasti se kääntyisi taas pian, ei ole mukavaa tämmöinen - kun satavarma ei voi olla siitäkään, johtuuko liikkeiden vaimeneminen vain oudosta asennosta vai jostain oikeasti vakavasta. Miten tässä mitään liikkeitä vahdit, kun istukka peittää varmaan koko etuseinän? Pitänee ostaa se doppleri. (Vaikka mitä hyötyä siitäkään on, jos ei sen istukan ohi pääse silläkään? Eipä se sydänäänten kuunteleminen ole tähän mennessä häävisti onnistunut ammattilaisiltakaan.)

Torstaina olisi taas ultra. Toivottavasti S. Alkio on pysynyt keskikäyrällä. Makrosomian mahdollisuus ahdistaa päivä päivältä enemmän. Niin, ja jos nyt saataisiin viimein varmuus siihen sukupuolikysymykseenkin. (Ja tietenkin, mikä tärkeämpää, siihen sydämen suonituskysymykseen.) Tohtorina ainakin alustavien tietojen mukaan pitäisi olla suosikkini Tri Karppi, jee sille.

26+4

Viime päivinä/vuorokausina on tullut taas hieman lisää esimakua siitä, millaista elämäni tulee olemaan sitten kun Santeri Alkio on syntynyt. ("Jos kaikki menee hyvin.") Tulimme syysloman viettoon vanhemmilleni - autolla, luonnollisesti - ja koko sadan kilometrin matkan tuli monoa sekä selkään (takapenkillä turvaistuimessa istuva esikoinen) että mahaan (se toinen). Lisäksi esikoinen valvoi taas flunssaansa (joka on kestänyt kolme viikkoa tänään, tasan, toim.huom.) viime yönä ja heti kun Santeri Alkio huomasi, että hei, äiskä on hereillä ja jotain tapahtuu tuolla ulkopuolellakin, niin jo alkoi heti vellonta ja potkiminen.

On se kyllä aktiivinen sikiö. Verrattuna siis siskoonsa, joka ei ollut. (Pidän tätä varmana merkkinä siitä, ettei sillä ole sydänvikaa - kun kerran siskollaan oli. En tiedä, onko vilkkaudella ja sydänvikojen puuttumisella mitään todistettua yhteyttä, tosin. Minun päässäni tietenkin on, koska jotenkin sitä pitää itseään rohkaista ja yrittää pysyä täysijärkisenä.) Öisin en vielä herää sen liikkeisiin, ja kyllä sillä on pitkiä rauhallisiakin kausia, mutta lähes joka päivä se myös pitää bileitä kohdussani. Which is nice.

Maha on tiellä, olen kankea ja väsynyt. Olen surkea äiti enkä jaksaisi ilman oman äitini apua. Tiedän, ettei tämä kestä ikuisesti, mutta silti alkaa välillä ärsyttää. Kun esikoinen pyytää leikkimään, en voi istua enää sen seuraksi lattialle koska en pääse kohta enää omin avuin ylös. Tunnen itseni invalidiksi.

Mutta onhan tämä silti aika inanaa.

Tässä Maha (26+0).

26+3

Olipas edistyksellinen ja hiilihydraattitietoinen ravitsemusneuvos! Etten sanoisi jopa radikaali, ainakin sitä vasten peilaten, että edustaa "virallista" tahoa ja kantaa (keskussairaalaa) ihmisen ruokaan ja terveyteen liittyvissä asioissa.

Ensinnäkin, 100 g hiilihydraatteja per päivä riitti hänelle mainiosti. (Siis hänen asiakkaalleen hänen mielestään, ei tullut puheeksi, paljonko hiilareita kyseinen ravitsemusneuvos itse syö.) Edellisen raskauden aikana toitotettiin 200 g:aa ja vielä nykyäänkin useimmiten 160 g:aa. Keskustelu ei kertaakaan kääntynyt siihen suuntaan, että hiilareita pitäisi vetää enemmän - päin vastoin, hänellä oli vinkkejä, millä niitä voi välttää, jos tuntuvat aiheuttavan liiallista verensokerin nousua. (Maidon vaihto laktoosittomaan, esimerkiksi.) Mitään kevytlevitteitä ei suositellut, vaan vaati käyttämään vähintään 70-80 % rasvoja. (Oivariini kelpasi hyvin.)

Päivän syömisiäni kertoessani olin hyvin rehellinen, valehtelin ainoastaan, että syön joskus perunaa. (En ikinä syö perunaa.) Siitäkin häntä kiinnosti lähinnä tietää, että enhän vain syö liikaa perunaa - yksi riittää aterialla, ettei vain nouse sokerit liikaa. Että syödä niitä muita kasviksia enemmän. (Juuri niin minä teenkin.) Leipämäärää en kaunistellut, enkä maitomäärää, enkä rasvojen laatua, enkä lihaa - kaikki kelpasi. Sen vain sanoi, että älä nyt ainakaan vähempää syö. Huh. Selvisinpä siitäkin käynnistä.

Diabeteshoitaja oli myös tosi kiva ja reilu - sama tyyppi jolla kävin edellisessä raskaudessa. Puhuttiin kaikesta mahdollisesta, ihmetteli insuliinin vähentämistä tässä vaiheessa, mutta totesi, että jos ei kerran enempää tarvi, niin ei sitten. Ei edes moittinut raskautta edeltäneestä sikamaisen huonosta hoidosta (=sitä ei ollut, en käynyt edes diabeteshoitajalla saati esim. missään silmänpohjakuvauksissa), naureskeli vain ja totesi, että nyt tämän raskauden jälkeen tulee sitten toinen ääni kelloon - hän soittaa vaikka itse minulle ajan terveyskeskukseen, jos ei muuten tule sitä tilattua.

Pitkäaikaisverensokeri oli vähän laskenut, se oli nyt 5,1% eli juuri alhaisempi se ei enää maalaisjärjellä edes voisi olla. Tuossa luvussa näkyy se, että niitä kolmosella alkavia arvoja on tullut aivan liikaa. Yritän olla tarkempi, vaikka ei hoitsu tuosta mitään sanonut, totesi vain parantuneen edellisestä (5,3%) Mutta rajansa kaikella, sanoo sen nyt järkikin, ettei sen tuosta tarvi enää laskea.

Sain hienot violetit tuunauskuoret verensokerimittariin, kun olen ollut niin tunnollinen. Tämän raskauden aikana ei tarvitse enää käydä diabeteshoitsulla, äitipoli saa määrätä pitkäaikaisverensokerin seurannan.

Eli kaikki hyvin.

26+0

Kyllä ajan kuluminen on suhteellista. Nyt kun viikkolukema on kokonaisen yhden pykälän lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä, niin ollaanpa äkkiä pitkällä. Viime viikolla oltiin vielä ihan alussa ja kolmeenkymppiin oli matkaa ikuisuus. Lisäksi nyt on ollut tosi helppoja päiviä, sellaiset menevät aina siivillä. (Toisenlaiset matelevat.) Ei supistele, ei edes kohtuullisen rasituksen jälkeen (kauppareissu hehtaarin kokoiseen Prismaan isännän ja esikoisen kanssa). Eikä kutise. Tai kutisee, mutta paikallisesti ja jos ei intaannu raapimaan, niin se menee ohi - tai ei ainakaan leviä silmämuniin asti. Apobasella lotraaminen ja insuliinin vähennys ehkä tepsivät.

Viikonloppuna annoin itselleni luvan herkutella oikein hiilihydraateilla ja päätin, että yksi aterianjälkeinen rajan ylitys on ok. Sitä ei tullut, huraa! Ei, vaikka söin yhtenä iltana neljäsosan (krhmmm....) sellaista pähkinä-toffee-Daim-kakkua, joita saa pakastealtaasta - siitä nousi lukemaan 5,6. Sitten seuraavana päivänä söin pienen pannupitsan  - siitä nousi 7,2:een (aterianjälkeinen yläraja 7,6). Wuhuu! Olen parantunut diabeteksestä! (Tai sitten en, ja tämä kaikki johtuu taas jostain mystisestä vaiheesta raskaushormoneissa ja sikiön kasvussa tai jossain.)

Tällä viikolla on taas labrakäynti ja torstaina diabeteshoitaja ja se ravitsemusneuvos. Siltä tulee huutoa voista ja lihasta - nyt kun sen purjeisiin puhaltaa vielä uudet pohjoismaiset ravintosuosituksetkin. Voi olla, että näillä ruoilla meikäläisellä on vuosien päästä verisuonet tukossa ja syöpä peräsuolessa, mutta jos nyt keskityttäisiin siihen tautiin, joka minulla jo on. Sen hoidossa vähähiilihydraattinen ruokavalio voineen, lihoineen ja kermoineen on kyllä toiminut, etten sanoisi, loistavasti.

25+4

No joo. Nyt se kutina on selvästi vähentynyt. Siihen on syynä joko a) se, etten ole käynyt suihkussa kahteen päivään. (En ole tästä ylpeä, mutta ei ole ollut menojakaan minnekään.) tai b) se, että olen laskenut insuliiniannosta sekä aamulta että illalta. Tai c) molemmat. Muistin nimittäin yhtenä iltana itseäni rapsutellessa, että viime raskaudessa vaihdettiin pois yksi pitkävaikutteinen insuliini äkisti alkaneiden kutinoiden takia ja toinen tilalle. (Luonnollisestikaan en muista kummankaan insuliinin nimeä. Todennäköisesti toinen oli Levemir ja toinen Protaphane, joka on nyt käytössä, mutta kumpi oli ensin ja kumpi sitten - ei voi muistaa.)

(Tai sitten kysymyksessä on vaihtoehto d) Olen kuvitellut koko kutinan, itsediagnoosi raskaushepatoosista on pahentanut sitä, ja nyt kun tietää, etteivät sappihapot ole oikeasti koholla, niin helpottaa.)

Insuliinintarve on taas notkahtanut ihmeellisesti. (Verensokeri ei nouse ruoan jälkeen tarpeeksi, koko ajan saisi olla syömässä eikä viitsi syödä niin paljon kuin pitäisi (?!), aamulla on verensokeri liian alhaalla - tänään esim. 3,7. Prkl.) Aamulla menee nyt 6 yksikköä ja illalla 8, eli ollaan melkein niissä lukemissa, joista lähdettiin liikkeelle. Toisaalta, nyt eletään niitä viikkoja, jolloin insuliinitarpeen lisääntyminen alkaa olla ajankohtaista. Uutta käännettä odotellessa.

25+2

Oli ne sappihapot koholla, mutta niin olemattomasti, ettei se kyllä tätä kutinaa voi selittää. (Toisin sanoen, sen verran olivat koholla, että se selittynee paastoamattomuudellani. Pitäisi olla alle 6, ja minulla oli 7.) Kontrolliin toki joudun ensi viikolla, mutta tämä kutinan määrä ei ole missään suhteessa tuollaiseen pieneen nousuun. (Näin maalaisjärjellä ajatellen.) Jos kutinalle antaisi periksi, mitään muuta ei tarvisi tehdäkään kuin raapia itseään. Eilen sorruin iltasella puolen tunnin sessioon, nyt on aamu mennyt taas suoraselkäisemmin.

Antibioottikuurinkin sain. (Satavarmasti turhan sellaisen.) Vein sen neuvolalääkärin määräämän pissanäytteen - sekafloraa. Ja sitten vein vielä toisen - sama juttu. (En ymmärrä, mitä enää olisin voinut tehdä näytteenotossa toisin! Niillä on takuulla nykyään käytössä jotkut superherkät viljelyalustat tms. koska puhtaan/yhtä pöpöä kasvavan pissanäytteen ottaminen on näköjään käytännöllisesti katsoen mahdotonta.)

Niillä on neuvoloissa sellainen käytäntö, että kolmatta ei oteta vaan kahdesta sekafloranäytteestä lätkäistään raskaanaoleville automaattisesti antibioottikuuri virtsatulehdukseen. En minä sitä syömättäkään uskalla olla, kun en ole lääkäri, ja kai ne tietää paremmin. (Mutisen vain ihan periaatteesta, että montakohan antibioottia ne luulevat meillä olevan kymmenen vuoden päästä, jotka enää mihinkään pöpöihin tehoavat, kun niitä tuolla lailla roiskitaan ympäriinsä sokkona. Tai viiden vuoden päästä.)

25+1

Kutina on hellittänyt sen verran, että nyt pystyy olemaan raapimatta, jos vaan hieman pinnistää. Eilen istuin raapimassa itseäni kuusi tuntia putkeen ja mitä enemmän raavin, sitä pahemmaksi kävi kutina. Osa kropasta näyttää jo siltä, kuin olisin ottanut yhteen jonkin kissapedon kanssa.

Tänään oli äitipoli. Epäilivät, ettei kutina johdu raskaushepatoosista, koska kutisee muualta kuin kämmenistä ja jalkapohjista ja kehottivat rasvaamaan. (Silmämuniakinko ja limakalvojakinko ja korvakäytäviäkinkö?! Ei tasan johdu kuivumisesta niiden kutinat.) Sanoivat, että voi se hepatoosiakin olla tai ainakin se pitää kaikissa kutinatapauksissa sulkea verikokein pois - eli odotellaan huomisia sappihappotuloksia.

Ultrassa ei vieläkään saatu tsekattua sitä sydämen suonitusta, joka jäi viimeksi rakenneultrassa näkemättä. Napanuoran suonet näyttäisivät olevan ok, se saatiin pois tsekkauslistalta. Sydän jäi tsekkaamatta siksi, että se (oikea) lääkäri, jonka piti ultra tehdä, joutui leikkaussaliin ja ultran teki erikoistuva lääkäri. Pääasia eli kasvu saatiin selville - ihana, ihana, kultainen keskikäyrä! (Painoarvio 790 g). Tästä eteenpäin pomppaus yläkäyrälle ja sen yli voikin sitten tapahtua ihan milloin ja missä ajassa tahansa, joten kontrollivälit lyhenevät kahteen viikkoon. Jee sille.

Muoks: Ai niin - lääkäri ei myöskään nähnyt sitä "napanuoranpätkää", mitä esittelin viimeksi rakenneultran jälkeen! (Sanoi kyllä suoraan, ettei hän oikein näe mitään muutakaan, kun näkyvyys on mitä on...) Onko Santeri sittenkin Santra? Kuka tietää? Elämme jännittäviä aikoja.