= 30. Kolmekymmentä! Enää alle kaksi viikkoa kolmeen kymppiin, aika loppuu, ahdistaa, mitään ei ehdi ja mitä jos se tulee vielä ennenaikaisesti? En olisi uskonut, että olen joskus tässä mielentilassa, mutta nyt tosiaan tuntuu siltä, että aika juoksee läpi käsien eikä mitään ehdi tekemään. Olen alkanut arpoa niiden vaunujen kanssa (piti jättää muka ostamatta ja käyttää vanhoja), hoitopöydän (piti muka olla jo), turvakaukalon ja sitterin ja kaiken muun mahdollisen kanssa. Että pitäisikö sittenkin ja ehtiikö tässä muka?
Alan olla jo aika "täynnä". (Isännän termi. Se sanoo, ettei jouluna voi enää lähteä mihinkään, kun olen silloin niin "täynnä".) Minä olen täynnä jo nyt. Se johtuu siitä, etten ole kovin pitkä - toisin sanoen, olen pätkä - vaikka painava olenkin ja Santeri Alkio yksiöineen vie jo lähes koko etuosani pituuden. Ruoalle ei ole enää tilaa (kuten viime postauksesta kävi ilmi) vatsalaukussa ja hengittämisenkin kanssa on jo vähän niin ja näin. Odotan "innolla" viikkoja yli kolmenkympin.
Insuliinin tarve jatkaa kasvuaan. Eilen ja tänään aamupaasto oli 5,5 eli iltaan saa taas lisätä. Viime viikolla aloitin pikainsuliinin aamupalalle ja lounaalle, iltapäivästä ja illasta pärjään vielä ilman. Onneksi voin hyvällä omallatunnolla vain tykittää sitä lisää miettimättä, että pitäisikö ruokavaliolle tehdä jotain - ruokavaliohan on jo syynätty ravitsemusterapeutin kanssa. (="Älä nyt ainakaan vähempää enää syö.") En aio siis kehitellä minkäänlaisia epäonnistumisen tunteita asiaan liittyen vaan tuikkaan tyynesti niin paljon kuin tilanne vaatii.
Turvotukset ovat palautuneet normaalitasolle, joten perun toistaiseksi itsediagnoosini raskausmyrkytyksestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti