34+4

Minullahan on mahdollisesti alhaisin kipukynnys koko maailmassa. Jo verensokerimittaus sattuu, insuliinin pistäminen on välillä yhtä helvettiä jos sopivaa paikkaa ei heti löydy ja vahingossa tökkää neulan kipeästi. Laboratoriossa kyynärtaipeesta otettavat verikokeet saavat kylmän hien otsalle. Tatuoijani on ainoa ihminen, jonka olen saanut hämättyä asian suhteen - olen kuulemma ihanteellinen asiakas koska minulla on niin "korkea kipukynnys". Mutta minäpä varustaudunkin tatuointisessioon aina ottamalla etukäteen buranan tai pari. (Ei saa kertoa kenellekään.)

Tosi asia viime synnytyksestä on se, että minulta meinasi lähteä taju. Ihan aikuisten oikeasti. Sekä isäntä, että kätilö kertoivat (jälkikäteen, tietysti) monesti pelänneensä sammumistani ja sitä, miten kaikki oikein päättyy, kun tärisin horkassa, oksensin tyhjää ja silmät pyörivät päässä nurinpäin. Minä + kipu = äärimmäisen huono ja potentiaalisesti vaarallinen yhdistelmä. Tuon yhdeksän tunnin aikana on pitkiä jaksoja, joista minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa ja "synnytysmuistoni" perustuvat monelta osin siihen, mitä minulle ovat muut ihmiset kertoneet, joko suullisesti tai synnytyskertomuksessa.

Miten siis voi olla mahdollista, että kokemukseni synnytyksestä on positiivinen? Voin jopa sanoa sen ansiosta parantuneeni synnytyspelosta, josta kärsin edellisessä raskaudessa.

Siihen vaikuttaa varmasti kolme asiaa. Se, että hetkeksikään ei tullut sellaista tunnetta, että kaikki kipu on turhaa eivätkä asiat etene. (Tämän takia suhtaudun tällä kertaa epäilevästi sekä käynnistykseen että epiduraaliin, joiden molempien pelkään jumiuttavan prosessin johonkin kohtaan.) Se, että ympärillä oli ihmisiä, jotka osasivat tukea ja ohjata - isäntä ja kätilö. (Isäntä oli muuten aivan loistava tuossa puuhassa, olimme tietenkin pitkiä aikoja kahdestaan ja se pärjäsi uskomattoman hyvin horkassa tärisevän, oksentelevan ja hämärän rajamailla keikkuvan vaimonsa kanssa.) Sekä lopulta se, että lapsi tuli ulos ilman mitään suurempia toimenpiteitä tai ongelmia. Koin onnistuneeni synnyttäjänä, vaikka tosiasiassa suuremman onnistumisen tunteen taisivat ansaita kätilö ja isäntä, jotka onnistuivat pitämään minut tajuissani läpi koko prosessin.

Pitkän aikaa synnytyksen jälkeen suhtautumiseni synnytyksiin ylipäätään oli kovin positiivinen. En ole tässä raskaudessakaan pahemmin sitä pelännyt - mutta nyt ajankohdan lähestyessä aivoni alkavat, ikävä kyllä, muistaa Kivun. Luulen, että synnytykseen pystyvät suhtautumaan lakonisella "mitä sä stressaat, menee miten menee" asenteella a) miehet (joiden ei tarvitse itse synnyttää) b) naiset, joilla kyseinen tapahtuma ei ole ihan lähitulevaisuudessa (tai ihan lähimenneisyydessäkään), eikä kipua tarvitse ajatella.

Omalla kohdallani fakta on, että kohta muuten sattuu niin perkeleesti. Taas. Todennäköisesti alle kuukauden sisällä oksennus lentää, kroppa tärisee ja silmät pyörivät päässä. Tilannetta ei voi mitenkään väistää, se tulee päälle kuin höyryjuna kiskoilla. Miten sellaiseen muka valmistautuu? Yhtä hyvin voisi pyytää ihmistä valmistautumaan roviokuolemaan tai elävältä nylkemiseen. Ero on tietenkin lopputuloksessa. Ehkä yritän keskittyä nyt siihen ja aktiivisesti sulkea mielestäni sen, mitä sen eteen vaaditaan. Tai sitten pyydän sen epiduraalin.

34+3

On se ihmisen pää kummallinen värkki. Tai en minä muiden ihmisten päistä tiedä, mutta omani kyllä on.

Niin kuin arvata saattaa, uusin stressinaihe on nyt se mahdollinen käynnistys. Että kun tähän saakka on stressannut sitä, ettei käynnistetä, niin nyt stressaa sitä, että käynnistetäänkin. Kun eihän se käynnistetty synnytys (minun kummallisen pääni mukaan) ikinä onnistu. Siis ei ikinä, aina mennään lopulta sektioon hippulat vinkuen. (Kysykää googlelta, minäkin kysyin, tietenkin.) (Huolimatta siitä, että juuri äsken luin onnistuneen käynnistyskertomuksen eräästä seuraamastani blogista.)

Toinen stressin aihe on epiduraali, eli ajatukset alkavat selvästi pyöriä jo synnytyksessä. Stressaan sitä, että mitä jos en tälläkään kertaa saa epiduraalia ja "joudun" synnyttämään luomusti. Sitten seuraavassa hetkessä stressaan sitä, että mitä jos tällä kertaa saankin epiduraalin eikä synnytys sen takia etenekään niin jouhevasti kuin se muuten etenisi. (Epiduraalisynnytys ei muuten myöskään minun pääni mukaan ikinä onnistu. Ei ikinä, se venyy ja vanuu ja pitkittyy ja paukkuu ja ihminen on siinä letkussa kiinni päiväkausia eikä mitään tapahdu. Kysykää googlelta, minäkin kysyin, tietenkin.) (Huolimatta siitä, että juuri äsken luin onnistuneen epiduraalisynnytyskertomuksen eräästä seuraamastani blogista.)

Kaivoin esille edellisen synnytyskertomukseni. Huomasin, että minähän olen tällä kertaa kuulkaa potentiaalinen salamasynnyttäjä. Viimeksi kohdunsuu on avautunut kolmesta sentistä kymmeneen vähän yli tunnissa ja kysymyksessä oli sentään ensimmäinen synnytys. (Tosin, huom: Ei epiduraalia ja alla puolentoista tunnin ammeessa lilluminen.) Ei ihme, että olin hieman kipeä. (Tai "Tosi KIPEÄ. Oksentaa." niin kuin kätilö asian ilmaisee tuossa kohden synnytyskertomuksessa.) (Mitä varten minä sitten kärvistelin seitsemän ja puoli tuntia sen ensimmäisen kolmen sentin eteen, sitä ei tiedä kukaan.)

Ei käynnistystä eikä epiduraalia, kiitos. Jos kiljun tälläkin kertaa epiduraalin perään, sitä ei missään tapauksessa pidä minulle antaa. Ehkä tämä pitäisi kirjata jo etukäteen johonkin ylös: "Äiti kieltäytyy etukäteen epiduraalista ja tätä päätöstä tulee kunnioittaa, muuttaa äiti synnytyksen aikana mielensä sitten kuinka monta kertaa hyvänsä."

No, nämähän menee niin kuin ne menee, eipä niitä oikeasti voi ihan mahdottoman paljon suunnitella. Stressata kyllä voi sitäkin enemmän.

32+0

Tänään kävin neuvolassa vähän itkeskelemässä. Sitten kiersimme Santeri Alkion kanssa yhden kirpputorin (jaksoin, jee!) ja söimme mainion lounassalaatin. (Sellaiseksi ihmiseksi, joka pitää niin paljon salaatista kuin minä, olen kyllä käsittämättömän lihava. Tällainen aatos juolahti mieleeni sitä herkkua poskeeni pistellessä. Ehkä se johtuu siitä, että salaattikaan ei ole laiskan ihmisen ruokaa. Tuotakin varten olisi pitänyt perata ja paistaa lohi, keittää kananmunat, sulattaa ja valuttaa katkaravut, pestä ja kuivata ja pilkkoa kurkku, tomaatti ja jäävuorisalaatti, käydä kaupasta ostamassa kuivattua sipulia ja auringonkukansiemeniä - kellä sellaisia muka on kaapissa? - ja valmistaa salaattikastike. Niin että tämä on se syy, miksi olen niin lihava.)

Taas viime yönä näin painajaisia kasvukäyristä, eikä ollut ensimmäinen kerta. Olen valvonut jo monena yönä vessassa käynnin jälkeen kun uni ei tule, kun pitää miettiä asioita. Tuo Santerin koko on nyt selvästi Se Peikko tässä raskaudessa. Koko ajan on sellainen tunne, jota on turha järjellä yrittää häivyttää, että se kasvaa liian isoksi. Ihan sama mitä ultrat ja lääkärit sanoo. Sama tunne esiintyi epämääräisempänä viime raskaudessa, sellainen "jokin on nyt vialla ja lapsi on oikeasti vaarassa"-tunne, vaikka ultrien mukaan kaikki oli hyvin. Väittäkää hysteerikoksi, minä sanon tätä äidinvaistoksi.

Se minun neuvolantätini on kyllä edelleen ihan paras. Se ei yhtään yrittänyt painaa villaisella julkilausumiani pelkoja. En minä pelkää pelkästään sitä, että Santerilta loppuu happi diabeteksesta johtuvan makrosomian vuoksi vaan pitää muistaa, että kaksi muutakin asiaa lisäävät kohtukuoleman riskiä: minun ikäni ja valtava ylipainoni. En myöskään pelkää pelkästään Santerin hengen ja hyvinvoinnin puolesta, vaikka ne tässä tärkeimpiä ovatkin, vaan myös itseni puolesta. Jos tämä raskaus päästetään laskettuun aikaan asti, Santeri painaa 4 kiloa - siis vähintään, olettaen, että tämä viimeisin painoarvio oli grammalleen oikeassa eikä yhtään alakanttiin. (Oikeastihan se voi heittää ihan kuinka paljon tahansa.) Jos sellaista pätikkää ulospunnatessa jokin menee pieleen ja joudutaan hätäsektioon nukutuksineen, niin sellainen leikkaus ei ole tämänkokoiselle, -ikäiselle ja -kuntoiselle ihmiselle mikään pikkujuttu. (No, ei tietysti kenellekään muullekaan, mutta minun kohdallani puhutaan kasvaneista riskeistä.) Jo sellaisen pikkujutun kuin sappirakon tähystysleikkauksen jälkimainingeissa pumppuni meinasi tehdä tenän ja pulssi laski kahteen kertaan niin alas, että toimenpiteitä tarvittiin. Kuvitelkaa, mitä seuraa, kun mennään kiireellä ja silpaistaan koko maha auki. (Tähystysleikkaus ei liene vaihtoehto sektiotilanteessa.)

No, sovimme Tädin kanssa, että minä puhun nämä asiat ensi kerralla äitipolilla ja pyydän painokkaasti sitä, että synnytys luvattaisiin käynnistää jahka raskaus on täysiaikainen. Sille on tädin mielestä erittäin hyvät perustelut eikä hän(kään) oikein voinut käsittää sitä, että insuliinihoitoisen diabeetikon raskautta vasiten venytettäisiin 38+ viikon yli. Jos äitipolilla ei edelleenkään oteta minua vakavasti, hän lupasi itse ottaa sinne yhteyttä. Vihdoinkin joku, joka on samalla kannalla minun kanssani.

Täti teki käsikopelokokoarvion ja sanoi, että Santeri vaikuttaa olevan tällä hetkellä "vähän yli kaksi kiloa". Yhtään yläkanttiin se viime perjantain ultrassa tehty painoarvio ei siis tunnu heittävän...

Muuten kaikki neuvolassa tsekattavat asiat olivat ok. Se minun painoni on oikeasti laskenut sen kilon (nyt kun isänpäiväkakun aiheuttama turvotus on poistunut), verenpaineet korkeat mutta edeltävään tasoon nähden ok, pissa puhdas, hemoglobiini 148 (uusi ennätys.)

30+0

Esikoinen yrittää aloitella tarhaelämää kuuden viikon flunssaputken jälkeen ja me olemme Santeri Alkion kanssa täällä ihan  kahdestaan. Yritän selvitellä vielä muutamia juttuja äitiysrahaan liittyen (mm. omaishoitajuus ja satunnainen palkkatyö), jos saisin sitten vihdoin sitäkin haettua. (Viimeinen mahdollisuus ensi viikon keskiviikkona, silloin on tasan kaksi kuukautta laskettuun aikaan.) En onneksi jätä ikinä mitään viime tippaan. (=En saisi ikinä mitään tehtyä, ellei "viime tippaa" olisi olemassa.)

Aika mojovia supistuksia on taas ilmaantunut, tänään varsinkin. Kohtuullisen supistusvapaasti ehdin elää sellaisen kolme, melkein neljäkin viikkoa niiden pahimpien helpotettua tuossa 26 viikon tienoilla, aivan niin kuin se yksi lääkäri ennustikin. Nyt olen salaa hiukan iloinen supistuksista. Toivon, että ne alkaisivat jo vaikuttaa paikkoihinkin. (Viimeksi äitipolilla paikat olivat edelleen "pehmenneet", ei mitään muuta. Tilanne on pysynyt samana siis sieltä 19+ viikosta asti, jolloin jouduin niiden selkäsupistusten takia käymään näytilläkin.) Ollaan kuitenkin jo aika pitkällä ja Santeri Alkiolla olisi jo varsin hyvät mahdollisuudet - jo nyt, saati muutaman viikon päästä - kohdun ulkopuolella. Kun taas kohdun sisäpuolisista mahdollisuuksista ei voi enää kauaa olla yhtään varma. (Ja tästäkin sitten pitää soimata itseään, että toivoo lapsensa syntyvän keskosena. Mutta mieluummin keskosena ja hengissä, kuin se toinen vaihtoehto, sanokaa mitä sanotte.) Sokerit kapinoivat pahemmin kuin koskaan, ja pitkävaikutteisen insuliinin annokset olen joutunut nostamaan jo 14 illalla ja 12 aamulla, vaikka minulla on myös se tablettilääkitys. Ja silti tänä aamuna oli taas paastoarvo koholla - jos huomenna on sama juttu, nostan taas annosta. Kyllä siitä vauvasta melkoinen jätti tällä menolla saadaan, siitä ei ole epäilystäkään. (En usko sitäkään väitettä, ettei jo pelkkä insuliinihoito kasvattaisi vauvaa. Miksi se makrosomian riski on todettu kohonneeksi sitten esim. insuliinihoitoisilla raskausdiabeetikoilla mutta ei ruokavaliohoitoisilla? Muokkaus: Jos siis molemmilla esimerkkitapauksilla on sokeritasapaino kunnossa. ) Plääh.

Nauratti, kun viikonloppuna kuunneltiin "molempien lasten" kanssa Iron Maidenia. Kumpikin oli innoissaan, esikoinen roikkui naama läppärissä ja mahassa kävi hillunta. Hyvä musiikkimaku niillä on, kummallakin.

29+6

Pakko pistää vielä yksi päivitys ihan sen kunniaksi, että tämä päivä on viimeinen kakkosella alkava, vaikkei mitään varsinaista asiaa taas olekaan. Huomisesta alkaen Santeri Alkio on kolmekymppinen ja synnytykseen on enimmilläänkin aikaa enää kymmenen viikkoa, kun edes meidän peräkylän hospitaalissa ei diabeetikkoja päästetä yliajalle.

Painoarviojärkytyksen jälkeen kaivoin esiin neuvolakorttini esikoisen odotuksen ajalta, ja näyttää siltä, että silloin 29+2 samainen Tri Karppi on saanut esikoisen (lopulta sitten kolmekiloisena syntyneen) painoarvioksi 1,6 kg. Ehkä sillä on vähän reilu mittakäsi. Yritän nyt suhtautua niin, että tämä oli yksi ultra muiden joukossa ja aloitan sekoilun ja seiniä pitkin juoksemisen vasta jos seuraavakin painoarvio menee yläkäyrällä. (Tai on jo hypännyt senkin yli.)

Se kyllä vähän huolestuttaa, että kuka sen tietää ja päättää, että onko niitä lapsivesipunktioita syytä alkaa tekemään ja jos, niin milloin? Jos painoarviot on aina arvioita, niin tuudittautuuko lääkärit liian helposti siihen, että kun tuolla on sokerit "kunnossa", niin ei niitä tarvi tehdä, ei kai ne painoarviot oikeasti pidä paikkaansa...? Mitäs jos pitääkin? Ja milloin minun itseni pitää alkaa siitä asiasta jankuttaa? Vai pitääkö? Esikoinen meni nimittäin näillä viikoilla, kuten sanottu, samoilla yläkäyrillä eikä kukaan puhunut mistään punktioista yhtään mitään koko loppuraskauden aikana. (Ehkä siksi kun ne sokerit oli silloinkin kunnossa. Ja nykyään tiedän, ettei se mitään oikeasti kerro!) Esikoisen kohdalla ne painoarviot heitti siis yläkanttiin, mutta kuka sen tietää, mikä on totuus nyt.

Tätä edellisessä ultrassa oli ihana lääkäri, (kerron siitä joskus myöhemmin lisää), jolla tuntuu aina olevan tosi paljon aikaa selittää juttuja ja ylipäätään vain jutella. Se sanoi ultratessaan, että jostain sikiön virtauksista (ductukseen liittyvistä, näin käsitin) näkee niistäkin vähän osviittaa sen ahdinkotilan ja hapenpuutteen olemassaolosta tai olemattomuudesta - silloin sitä ei ainakaan kuulemma ultran mukaan vielä ollut.

Onneksi olen löytänyt netistä aivan mahtavia vertaisia, joilla on itsellään kokemusta raskaudesta ja diabeteksesta ja kaikista näistä jutuista. Eikä tarvitse enää yksin hautoa asioita.

27+3

Paska päivä.

Täysin puskista hyökkäsi kimppuuni vanha kunnon hormonimasennus. Viimeiset kaksi ja puoli tuntia on pitänyt itkeä vollottaa, vaikkei ultrassa tullut mitään sen kummempia uutisia. Se itkun aihekin tiedettiin jo entuudestaan - välillä vain vilahti vielä toivoa jostain muustakin. Mietin pitkään, kirjoitanko siitä tänne, koska paitsi, että se loukkaa puolta maapallon väestöä heidän sukupuolensa perusteella, se loukkaa myös kaikkia poikalasten äitejä puhumattakaan lapsettomista lasta toivovista, joille olisi aivan sama, kumpi sieltä tulisi, kunhan tulisi. (Tiedän mistä puhun, koska olen kärsinyt lapsettomuudesta puolet aikuisiästäni, enkä ikinä voinut kuvitella itkeväni tällaista asiaa.) Lisäksi se, että kirjoitan tästä, loukkaa omia ja mieheni miespuolisia sukulaisia. Mutta tämä on edelleen minun raskas päiväkirjani ja katson, että minulla on tähän oikeus. (Verisukulaiset voivat kääntää sivua tässä kohtaa. Se on itseasiassa suositeltavaakin.)

Tässä sitä nyt siis kolmatta tuntia itketään sitä, että se on poika. Me molemmat toivoimme niin kovasti tyttöä. Sanotaan vaikka niin, ettei kummallakaan ole oikein miehenkasvatustyökaluja tai toivotunlaista miehen mallia johtuen parhaimmillaan viileästä, pahimmillaan traumaattisesta suhteesta omaan isään. Molemmilta puolilta löytyy sellaisia miehisiä ominaisuuksia, joiden ei toivoisi periytyvän geenien kautta eteenpäin. Pelkään lisäksi sitä, etten osaa suhtautua omaan lapseeni, koska pelkään jo etukäteen sitä, millainen siitä tulee. Ja sitten ryssin sen kaikki loputkin mahdollisuudet kasvaa normaaliksi ihmiseksi.

Lisäksi pelkään tietenkin sitä, että nyt sille ainakin tapahtuu jotain kamalaa, kun menin sanomaan tämän ääneen, koska minä en ansaitse tulla sen äidiksi. Kuka normaali ihminen parkuu sitä, että tuleva lapsi on väärää sukupuolta. Ei kukaan.

No joo. Jos siirrymme maallisempiin aiheisiin, muuten äitipolikäynti oli normaali. Edelleen kasvaa keskikäyrällä, painoarvio 988 g. (Jo tämän pitäisi kirvoittaa riemunkiljahduksia, ei vollotusta ja märinää.) Sain luvan aloittaa omin päin insuliinin myös aterioille, aamiaiselle näin ensihätiin, koska osaan kuulemma homman itsekin. Kehotettiin vielä katselemaan pari päivää tosin, mutta tuikkasin jo nyt lounaalle saman tien - silloin kun verensokeri roikkuu kolme tuntia yli kuuden ihmisen syötyä 15 g hiilihydraatteja (=viipale ruisleipää) ja tuo ihminen kävelee pitkin seiniä nälissään kun ei voi syödä (ja itkee sitä, että tuleva lapsi on väärää sukupuolta), silloin ei ole aika "katsella" vaan "toimia". Huomenna päivä parempi.

25+0

Viikonloppu meni ihan mukavasti, mitä nyt piti telkkarin edessä itkeskellä sekä Tanssii Tähtien Kanssalle, että Jason Beckerille. Jotenkin olin taas niin kovin herkillä. Yritin kuunnella Santeri Alkion kanssa musiikkiakin, kun se on hyväksi, mutta ei siitäkään mitään tullut kun kuunneltavaksi valikoitui juuri pahimmat nyyhkyballadit. Niin lopetin sitten senkin.

Tänään itkettää taas, mutta ihan toiset asiat. Olen alkanut kutista. Yleensähän kutina naurattaisi, mutta nyt totisesti ei. Itsediagnoosi on jo annettu, se on raskaushepatoosi ja Santeri Alkio on tietenkin tuhoon tuomittu. Onneksi tänään oli neuvola, pääsin heti verikokeisiin. (Ihan oikeasti, se minun Tätini on kyllä pedanttisin terkkari, mitä maa päällään kantaa.) ALAT ja sappihapot katsottiin, puolen tunnin päästä saan tietää sen ALATin, mutta sappihapoissa menee päiväkausia. Sitäpaitsi en tiedä, miten tarkasti arvoon voi luottaa, sitä varten kun pitäisi kaiketi paastota 12 h enkä minä voi, kun olen insuliinihoitoinen diabeetikko. Kävin kokeessa pari tuntia syömisen jälkeen...

Kutinaa on ollut satunnaisesti jo ikuisuuden, enkä ole osannut edes kiinnittää siihen huomiota. Verensokerin nousukin kun aiheuttaa samanlaisia kutinoita. Toissailtana kutisin jo sitten niin, etten saanut pariin tuntiin unta kun piti raapia ja juuri tällä hetkellä raavin päätä ja selkää ja mahaa ja ja ja...

Netti kertoo, että raskaushepatoosi tulee yleensä 30. rv jälkeen, mutta aiempiinkin tapauksiin olen Googlella törmännyt. Samoin se kertoo, että riski sikiökuolemaan on olemassa, mutta pieni - siitä huolimatta tunnun törmäävän Googlella juuri niihin kertomuksiin, joissa käy huonosti.

En hemmetissä kaipaisi enää mitään ylimääräistä riskiä tämän korkean iän, insuliinihoitoisen diabeteksen ja ylipainon lisäksi.

22+4

Tänään alkaa neljäs peräkkäinen supistelupäivä. Se maanantain autoreissu yliopistosairaalaan oli järjetön ajatus, olisi pitänyt laittaa isäntä yksin sinne asialle. (Ihan niin kuin se olisi siihen suostunut.) Eilen jouduin käymään esikoisen kanssa lääkärissä, mikä aina tarkoittaa kärryjen nostelemista autoon ja autosta pois (meillä ei ole matkarattaita - ehkä nyt olisi hyvä aika hankkia sellaiset...?). Tänään ei tarvitse kuin nousta ylös, niin heti se alkaa. Käveleminen olohuoneesta keittiöön vetää muijan kippuraan.  Vähän aikaa menikin jo aivan liian hyvin.

Silloin äitipolilla rakenneultrassa käydessä lääkäri sanoi, että viikon 26 hujakoilla pitäisi helpottaa. Että supistelut näillä viikoilla johtuvat usein siitäkin, että kohdun pitää kasvaa ja se "panee vastaan". Sama lääkäri veikkasi oikein sen lapsivesinotkahduksen viikkojen perusteella, niin että yritetään luottaa häneen. Kun nyt pysyisi kasassa sinne 26 viikolle asti. Helpotus tähän olotilaan tuntuisi kyllä taivaalliselta. Enkä minä missään tapauksessa halua vuodelepoon, vaikka laiska olenkin - ei sitä pystyisi mitenkään edes toteuttaa esikoisen kanssa.

Santeri Alkion potkuihin on tullut kunnon ytyä. Eilen tuli ensimmäistä kertaa kaksi sellaista potkua, että maha heilahti. Eikä sitä mahaa ole mitenkään vähän, kuten tiedämme, niin että ponteva poika siellä kasvaa. Molemmat lapset olivat iltavillissä yhtä aikaa, esikoinen riekkui ja lauloi omassa sängyssään ja Santeri Alkio hillui mahassa.

21+2

Vielä pari juttua siitä eilisestä äitipolikäynnistä.

Se lapsivesiasia näyttää olevan kunnossa, sitä on "hyvin". Ilmeisesti kyseessä oli juuri sellainen "noilla viikoilla näkyvä" notkahdus vesimäärässä, eikä muuta. Toivotaan ainakin niin.

Supisteluja sen sijaan saisi välttää, esim. lenkillä ei saa käydä, jos alkaa supistella. Eivät ne supistukset kipeitä enää ole olleet, mutta kyllä niitä eilenkin tuli koko illan. (Olen tosin varma, että se johtui ultrasta ja mahan ylenpalttisesta ronkkimisesta - normaalisti niitä tulee korkeintaan viisi päivässä.) Pelimannihommat pitäisi lopettaa tältä syksyltä, niihin kun liittyy roudausta, raskaita instrumentteja ja paljon autolla ajamista. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa pelimannihommista äitiysloman alkamiseen asti. (Nyt kerään rohkeutta ilmoittaa asiasta "opetuslapsilleni", jotka ovat minuun kovin leimautuneita, tai niin minä itselleni uskottelen.) Kohdunkaulan (-suun?) pehmenemisestä lääkäri ei ollut ollenkaan huolissaan, kuulemma tässä tapauksessa pituus ratkaisee. (Ehhehe.)

Vähän taas alkoi arveluttaa diabeetikkoäitien raskauden hoito tässä putiikissa, kun asioita tiedustellessani lääkäri löi käteeni raskausdiabeteksen potilasohjeen. Kun kyseessä on ihan eri sairaus - ja insuliinihoitoinen 2-tyypin diabetes on ihan hippusen radia vakavampi riskitekijä raskaudessa. Kategorisesti tässä sairaalassa ei tehdä myöhäisraskauden lapsivesipunktiota diabeetikoille (lapsen keuhkojen kypsyyden ja mahdollisen ahdinkotilan selvittämiseksi) eikä synnytystä käynnistetä automaattisesti esim. 38+0 (kuten esim. Helsingissä käsittääkseni), vaan tilannetta arvioidaan ultrilla tehtävän kasvuseurannan mukaan. Voi voi. Kun ne ultrassa tehdyt painoarviot ovat mitä ovat ja voivat heittää kuinka paljon hyvänsä. Makrosomian synty ja kehittyminen ynnä perimmäiset syyt ovat sitäpaitsi yhä edelleenkin tutkijoille mysteeri, vaikka tekemistä onkin sokeritasapainon kanssa. Ettei se pelkkä hyvä sokeritasapaino minusta riitä perusteeksi jättää tuollaiset asiat tutkimatta.

No, tässä nähdään taas se, miten minä murehdin asioita silloin kun ei vielä ole niiden aika. Jos minä olen raskaana vielä kolmen kuukauden kuluttua, niin otan sitten nämä asiat uudelleen puheeksi, kun ovat ajankohtaisia. Tässä on vain sellainen jännittävä tekijä kuin loppuvuoden kalenteri ja lomapäivät. Jos se lapsivesipunktio päätettäisiin tehdä esim. 37+0, niin tuloksia saisi joulun takia odotella varmasti 38+0 saakka, eli viikon verran. Jos Santeri Alkiolla loppuu happi tuona aikana, niin huonostihan siinä käy.

Jos tällainen supistelu jatkuu, niin veikkaanpa kyllä, että kaikki tämä spekulointi jää hypoteettiselle tasolle ja sieltä tullaan ulos, ennen kuin mitkään lapsivesipunktiot ovat ajankohtaisia.

19+6

Minä täällä taas, Neuroosiasta, päivää. Ei vaan, ihan oikeista vaivoista johtuen suuntasin jo toista kertaa ennen raskauden puolta väliä synnytysosastolle päivystysluontoisesti. (Miksi kaikki aina tapahtuu viikonloppuisin? Miksi?)

Olen supistellut keskiviikosta asti, varsinkin öisin, jatkuvasti ja pitkäkestoisesti. Ne selkävaivat, mistä kerroin viimeksi ja se kuristava tunne - kun ne jatkuivat aaltoina ja niihin alkoi välillä, ei koko ajan, liittyä kohdun supistumista - tulkitsin ne lopulta supistuksiksi. Tunne on inhottava - se alkaa alaselästä, kulkee selkärangan läpi ja niskaan saapuessaan aiheuttaa kuristavan tunteen, vähän aikaa on vaikea hengittää. Pahimmillaan selkäranka tuntuu puristuvan kasaan pituussuunnassa. Sitten "tilanne" raukeaa, vain alkaakseen uudelleen muutaman minuutin päästä.

Aluksi yritin hierotuttaa hartioita ja makoilla lattialla selkää rentouttaakseni, ja ehkä siitä ihan vähän olikin apua, ei kuitenkaan tarpeeksi, koska viime yö meni kokonaan näiden selkä- (ja ihan tarpeeksi usein myös maha-)supistusten kielissä. Kipeitä ne eivät olleet, mutta voitte kuvitella, miten inhottavalta tuntuu, kun joku jättiläinen ottaa kiinni selkärangan ala- ja yläpäästä ja yrittää vääntää kaarelle. Siihen päälle vielä hengitysvaikeus, niin jo tuntuu höpöltä. Lisäksi supistuksia tuli niin tiheästi, että pelkäsin olevan vain ajan kysymys, koska ne muuttuvat kipeiksi ja olin taas varma keskenmenosta.

Aamulla viimeinen pisara oli kaksi supistusta, joihin liittyi selkeä, polttava alavatsa- ja alaselkäkipu. Tippa linssissä soitin synnytysosastolle/äitipolille ja kyllä ne ihanat ihmiset taas vain käskivät tulemaan sinne näytille, vaikka oikeasti alkaa tuntua siltä, että kuormitan niiden resursseja enemmän kuin kaikki muut tällä hetkellä raskaanaolevat yhteensä.

Mitä siellä sitten selvisi? No ainakin se, että kohdunkaula on pehmennyt, mutta muuta "vahinkoa" ei ole vielä tapahtunut. Sitä oli jäljelläkin vielä 4 cm, eikä mikään paikka ollut auennut, joten ei tässä synnytys ole ihan näillä hetkillä käynnistymässä. Tietysti olisin toivonut, ettei paikatkaan ennen puolta väliä (damn it!) olisi alkaneet pehmentyä, mutta ei se kuulemma ennenkuulumatonta ole aiemmin synnyttäneillä.

"Selkäsupistuksista" puhuttiin lääkärin kanssa pitkään, hän mietti vaihtoehtoja, mitä muuta ne voisivat olla kuin supistuksia. Ehkä selkävaivoja, jotka ärsyttävät varsinaiset mahanpuolella tuntuvat supistukset käyntiin? Ehkä kohtu painaa joitain isoja suonia, saa aikaan verenkiertohäiriön ja se puolestaan saa supistukset alkamaan? Oli miten oli, verenpaineeni on ollut naurettavan matalalla nämä viime päivät. (65/110 luokkaa.) Kerroin lääkärille, että edellisessä raskaudessa tällaisia "selkäsupistuksia" tuli muutama, raskauden loppuvaiheessa. Heräsin niihin yöllä ja ne helpottivat muutettuani asentoa. Nyt niitä on tosiaan tullut keskiviikosta lähtien, maatessa, istuessa, seistessä, you name it.

Otettiin erilaisia tulehdusnäytteitä, vaikkei kuulemma mitään tulehdusta muistuttavaa ollut näkyvissä. Santeri Alkio näytti voivan hyvin ultrassa, lapsivesitilanne "hyvä" (uskoisin, että "hyvä" on tässä "normaalin rajoissa", koska tuskin se kovin äkkiä on muuttunut) ja kaikki muutenkin ok. Huomenna pitää viedä pissanäyte labraan virtsatulehduksen poissulkemiseksi.

Niitä kuristavia supistuksia on tullut muutamia osastokäynnin jälkeenkin, mutta onneksi niihin ei enää ole liittynyt kipuja. Odotan jännityksellä ensi yötä. Selkä on kuin hakattu kaiken supistelun jäljiltä. Nyt stressaan tietenkin lapsivesiasian lisäksi sitä, miten nopeasti supistukset jatkuessaan pehmentävät paikkoja ja montako viikkoa tässä on "synnytykseen". (Toivon todella, että kyse on silloin jo synnytyksesta, ei keskenmenosta.) Lääkäri sanoi, että "kuulostellaan". Tehkäämme siis niin.

18+2

En ole muistanut kiittää siitä, että te ihanat jaksatte tukea ja lukea. Itse tulisin varmasti hulluksi ilman, tai sitten hulluksi tulisivat läheiseni, koska johonkinhan tämä täytyy purkaa. (Ainakin minä koen niin.)

Olen tehnyt nyt sellaisen päätöksen, että lopetan Santeri Alkion "etäistämisen". (Tähän asti saan itseni tuon tuostakin kiinni ajattelemasta sitä menetettynä tapauksena ja sellaisena, jota ei voi päästää lähelle eikä siihen voi kiintyä.) Minähän olen sen äiti - eikä tämä, mitä "tämä" sitten onkaan tai miksi se osoittautuukaan, yksin minulle, tai edes lähinnä minulle tapahdu, vaan nimenomaan sille. Jos minä menetän lapsen, niin tough luck, mutta se menettää elämänsä, joka ei ole päässyt kunnolla edes alkuun. Kumpikohan meistä on enemmän sympatian tarpeessa? Ei siis ole kovin reilua, että se on siellä kohdussa itsekseen, ja minä teen täällä ulkopuolella kaikkeni ollakseni ajattelematta sitä, laulamatta sille, silittelemättä sitä. En minä sellainen halua olla. Eikä se takuulla yhtään vähempää satu, vaikka siinä etäistämisessä joten kuten onnistuisikin. (Eikä siinä onnistu, ei siinä kukaan voi onnistua.)

Kuten huomaatte, hormonipuntari näyttää taas aika armotonta keliä. En yhtään ihmettele, että viime raskaus meni niin synkissä merkeissä emotionaalisesti - ei varmaankaan voi olla pahempaa ajankohtaa tehdä positiivista raskaustestiä kuin juuri tämä noin puoliväli.

18+1

Esikoinen on tarhassa ja pitäisi kirjoittaa opinnäytetyötä, mutta en vain kerta kaikkiaan pysty siihen nyt keskittymään. Sen sijaan kirjoitan tätä, vaikka harvemmatkin päivitykset varmaan riittäisivät. Ei täällä kuitenkaan päivittäin mitään maata mullistavaa tapahdu. Raskaus vain pyörii päällimmäisenä mielessä ja siitä tekee mieli kirjoittaa.

Tunnen taas liikkeitä varsin selvästi, ne alkoivat tuntua potkuina perjantaiyönä siellä sairaalan epämukavalla sängyllä maatessa ja siitä lähtien ne ovat tuntuneet ihan helposti, oli se istukka nyt sitten siinä etuseinämässä tai ei. Se tuntuu mukavalta ja huojentaa mieltä, vaikka samalla siitä tulee jotenkin surumielinen olo: Kauanko niitä vielä tuntuu? Eipä tiedä se ressukka noin potkiessaan, että sillä saattaa kohta olla tosi tukalat oltavat, jos se lapsivesi on todella vähenemässä. Mitä konkreettisemmin tyyppi muistuttaa olemassaolostaan, sitä vaikeampi on enää ajatella, että "kävi miten kävi, otetaan kaikki vastaan". Ei se enää ole ollenkaan sama. Eikä tietysti ole koskaan ollutkaan, mutta panokset kasvavat koko ajan ja mahdollinen menetys tuntuu sitä pahemmalta, mitä pidemmälle päästään.

Neuvolatäti soitti tänään, pääsen ylimääräiseen ultraan (kuinkakohan monenteen?) ensi tiistaina.

Laskettuun aikaan on tänään tasan viisi kuukautta. Aivan helvetin pitkä aika.

17+5

Pääsin nyt pois sieltä osastolta, niin kuin tarkoitus olikin. Aamulla kiertävä lääkäri sanoi, että a) uskotaan kahta negatiivista testiä, b) valkovuoto lienee äkkiä muuttunut kirkkaaksi ja vetiseksi ja c) vielä virtsankarkailu on alkanut siihen päälle. Siitä vetinen tilanne alakerrassa. (Sorry vaan tästä kaikesta informaatiosta, jota ilman epäilemättä te tulisitte toimeen, mutta minä haluan edelleen merkitä itselleni mahdollisimman tarkasti muistiin tämän raskauden koukerot. Jos ei tästä jää muuta käteen, niin jää edes tämä päiväkirja.)

Olin väsynyt, mutta vähän jaksoin jankuttaa siitä vähentyneestä lapsivedestä ultrakuvassa. (En tosin kovin hanakasti.) Lääkäri sanoi, "Niin, se sanoi sen ääneen" (??? Tri Karppi siis? Miksi ei olisi sanonut?). "Näillä viikoilla voi ultrakuva näyttää siltä, että siellä on vähemmän vettä. Vielä rakenneultrassakin voi näyttää siltä ja sitten vasta myöhemmillä viikoilla kun munuaiset alkaa toimia kunnolla, niin blaa blaa blaa." En jaksanut jankuttaa, "että mutta koska kun sama ihminen teki kaksi viimeistä ultraa viikon välein ja sillä on ihan oikea, olemassa oleva vertailukohta, ja niin". Halusin vain pois sieltä.

Mitään ultria ei nyt tule ennen sitä 3.9. rakenneultraa, mutta toki painottivat, että milloin tahansa saa tulla takaisin vaikka samasta lapsivesiasiasta, jos yhtään vaivaa. Olkoon niin. Eihän tässä ole mitään tehtävissä, oli tilanne siellä minkälainen hyvänsä. Jos vesi vähenee, ei sitä kukaan sinne lisää saa laitettua. Jos istukka ei toimi kunnolla, ei sitä kukaan saa toimimaan kunnolla. Jos Santeri Alkiolla on jokin fataali kromosomihäiriö, ei sitä kukaan saa siltä pois. Viikkoja on niin vähän, että mihinkään ei voi puuttua edes synnytyksellä. Ainoa, mihin voi puuttua, on lapsiveden tihkumisesta aiheutuva infektiovaara - eikä se lapsivesi nyt näytä sieltä tihkuvan, juuri nyt ainakaan. Joten odotellaan epätietoisuudessa  kaikessa rauhassa sinne rakenneultraan asti.

17+4

Olen tällä hetkellä synnytys- ja naistentautien osastolla. Joudun olemaan täällä ainakin yhden yön. Syynä tähän on se, että soitin tänne kun parina päivänä on pariin otteeseen tuntunut "tiputtelevan" tai "tihkuvan" jotakin. Tänään taas melko lailla enemmän kuin pariin päivään. Epäilin tietenkin (melkein) heti lapsiveden tihkuttelua ja niin hekin, joten pyysivät näytille.

Lapsivesitesti näytti negatiivista, mutta tilanne alakerrassa oli "aivan kostea", vaikkakaan selkeästi sieltä ei vettä tullut. Ultratessa lapsivesi näytti kuitenkin silmämääräisesti vähentyneen. Päivystäjänä oli onneksi Tri Karppi, joten tutkimustulosta voi pitää luotettavimpana mahdollisena. (Hänhän teki edellisenkin ultran tasan viikko ja päivä sitten, joten tilanne lienee tuoreena mielessä).

Nyt olisi tarkoitus odotella, josko tuntisin uudestaan selkeästi sen saman "tiputtelun" tai "tihkumisen" ja sitten tehtäisiin testi uudelleen. Aamulla sitten - mikäli testi on negatiivinen jälleen - pääsisin kotiin, mutta lapsiveden määrä kontrolloitaisiin ultralla lähitulevaisuudessa.

Se, mikä tässä hieman takaraivossa kalvaa (tietenkin tämän kaiken ilmiselvän lisäksi) on se, että näinä kahtena ultrakertana Tri Karppi ei ole kertaakaan sanonut sikiöstä juuri mitään. Tänään ei yhtään mitään. Ei mitään rauhoitteluja "hänellä on täällä kaikki hyvin" tai "hyvältä näyttää" tyyliin - ja kuten aiemmin sanoin, hän ei todellakaan ole mikään kylmäkiskoinen tyyppi, päin vastoin. Uskoisin siis, että jos "kaikki näyttäisi hyvältä", niin hän sanoisi niin, ihan vain huojentaakseen potilaan mieltä. Nyt ainoastaan kommentit lapsiveden määrästä ("vähentynyt, mutta ei se vedetön ole") ja "Sullahan on kohta se rakenneultra?" Peeveli.

Enkä sitäkään oikein tiedä, että mitä tässä toivoisi testin tuloksen suhteen. Onko parempi, että sieltä tihkuu lapsivettä (ok, infektiovaara, mutta ainakin pieni mahdollisuus, että reikä menisi itsestään umpeen ja tihkuttelu loppuisi ja päästäisiin "viikoille") vai se, että ei tihku - ja vähentyneeseen lapsiveteen on jokin, potentiaalisesti vielä dramaattisempi selitys (istukan heikko toiminta, kromosomihäiriö)?

Oli miten oli, niin ei ole viilikset kovin korkealla tänään.

Edit klo 21.25: Toinenkin testi oli negatiivinen, eli lapsiveden tihkuttelusta tuskin on kysymys. Nyt yritän olla spekuloimatta asialla enempää, katson Some Like It Hot'in ja sen jälkeen yritän nukkua.

16+6

Eilisen aallonpohjan jälkeen isäntä ja minä asetimme yksissä tuumin allekirjoittaneen nettikieltoon. Se tosin koskee vain kaikkia raskautta sivuavia sivustoja (terveydenhoidon ammattilaisten sellaiset mukaan lukien), koska mitä tähän aiheeseen tulee, tietämätön ihminen on onnellinen ihminen.

Luulen ymmärtäväni sellaisia, jotka sairastuvat synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Sen täytyy olla täysin yhteydessä hormoonitoimintaan, koska olen huomannut tällaisia "aallonpohjia" itselläni liittyen kuukautiskiertoon. Tämä vaiva on tosin ilmaantunut vasta edellisen raskauden jälkeen, mutta nyt niitä on ollut niin useasti (ja tunnistin eilen saman olotilan), että niihin alkaa ehkä saada jonkinlaista analyyttistä otetta. Toivottavasti se riittää (enkä sairastu masennukseen synnytyksen jälkeen). Ainakin siihen osannee reagoida, jos tarvetta tulee - tai näin sitä kuvittelee, ainakin tässä vaiheessa.

Persoonani ei myöskään ehkä ole siitä valoisimmasta päästä, joten itsepsyykkausta tarvitaan tässä raskausprojektissa niin kuin muussakin elämässä. Psyykkauksen tarpeesta on esimerkkinä voimautustatuointi, joka aloitettiin (mutta joka jäi kesken plussattuani) ennen raskautta ja jonka ydinajatuksena on kutakuinkin "it ain't over 'til it's over". Tämän yksinkertaisen totuuden kun muistaisi (ilman sitä tatuointiakin).

16+5

Varoitus: Tänään uin syvissä vesissä.

Tämän päivän olotila on vanha tuttu edellisestä raskaudesta. Silloin pidin sitä äidinvaistona, nyt haluan pitää sitä tuloksena yhtälöstä raskaushormonit + v*tun netti, ja itselle tehdyt, mutta petetyt lupaukset olla surffaamatta siellä.

Pään sisällä on pikimustaa. Ei toivonpilkahdustakaan siitä, että tässä olisi onnellinen loppu. Päässä kummittelevat tarinat fataaleista kromosomihäiriöistä, veritulpista, listeriabakteereista, kätkytkuolemista kohdussa, sairaalabakteereista, ryssityistä synnytyksistä, vihreästä lapsivedestä ja hoitohenkilökunnan kykenemättömyydestä reagoida siihen, napanuorasta kaulan ympärillä, ihan mistä vaan.

Tuntuu siltä, että me emme ole ansainneet onnellista loppua, kun eivät sitä saaneet sellaisetkaan, jotka ovat nuoria ja perusterveitä, sellaiset, jotka ymmärtäisivät olla yrittämättä lapsentekoa tässä iässä ja tällä terveyshistorialla. (No, ei tässä olla yritetty mekään - tämäkin raskaus, aivan kuin edellinenkin, oli tervetullut vahinko ja seurausta siitä, ettei yhdeksän vuoden + neljän vuoden lapsettomuuden jälkeen tule mieleen, että mummo-vaari-iässä jotain ehkäisyä enää tarvittaisiin.)

Teen kovasti töitä päästäkseni takaisin alkuraskauden mielentilaan. Sinne, missä nautin vapaasta pudotuksesta, ja missä minulle riitti toivo siitä, että varjo aukeaa.