32+0

Tänään kävin neuvolassa vähän itkeskelemässä. Sitten kiersimme Santeri Alkion kanssa yhden kirpputorin (jaksoin, jee!) ja söimme mainion lounassalaatin. (Sellaiseksi ihmiseksi, joka pitää niin paljon salaatista kuin minä, olen kyllä käsittämättömän lihava. Tällainen aatos juolahti mieleeni sitä herkkua poskeeni pistellessä. Ehkä se johtuu siitä, että salaattikaan ei ole laiskan ihmisen ruokaa. Tuotakin varten olisi pitänyt perata ja paistaa lohi, keittää kananmunat, sulattaa ja valuttaa katkaravut, pestä ja kuivata ja pilkkoa kurkku, tomaatti ja jäävuorisalaatti, käydä kaupasta ostamassa kuivattua sipulia ja auringonkukansiemeniä - kellä sellaisia muka on kaapissa? - ja valmistaa salaattikastike. Niin että tämä on se syy, miksi olen niin lihava.)

Taas viime yönä näin painajaisia kasvukäyristä, eikä ollut ensimmäinen kerta. Olen valvonut jo monena yönä vessassa käynnin jälkeen kun uni ei tule, kun pitää miettiä asioita. Tuo Santerin koko on nyt selvästi Se Peikko tässä raskaudessa. Koko ajan on sellainen tunne, jota on turha järjellä yrittää häivyttää, että se kasvaa liian isoksi. Ihan sama mitä ultrat ja lääkärit sanoo. Sama tunne esiintyi epämääräisempänä viime raskaudessa, sellainen "jokin on nyt vialla ja lapsi on oikeasti vaarassa"-tunne, vaikka ultrien mukaan kaikki oli hyvin. Väittäkää hysteerikoksi, minä sanon tätä äidinvaistoksi.

Se minun neuvolantätini on kyllä edelleen ihan paras. Se ei yhtään yrittänyt painaa villaisella julkilausumiani pelkoja. En minä pelkää pelkästään sitä, että Santerilta loppuu happi diabeteksesta johtuvan makrosomian vuoksi vaan pitää muistaa, että kaksi muutakin asiaa lisäävät kohtukuoleman riskiä: minun ikäni ja valtava ylipainoni. En myöskään pelkää pelkästään Santerin hengen ja hyvinvoinnin puolesta, vaikka ne tässä tärkeimpiä ovatkin, vaan myös itseni puolesta. Jos tämä raskaus päästetään laskettuun aikaan asti, Santeri painaa 4 kiloa - siis vähintään, olettaen, että tämä viimeisin painoarvio oli grammalleen oikeassa eikä yhtään alakanttiin. (Oikeastihan se voi heittää ihan kuinka paljon tahansa.) Jos sellaista pätikkää ulospunnatessa jokin menee pieleen ja joudutaan hätäsektioon nukutuksineen, niin sellainen leikkaus ei ole tämänkokoiselle, -ikäiselle ja -kuntoiselle ihmiselle mikään pikkujuttu. (No, ei tietysti kenellekään muullekaan, mutta minun kohdallani puhutaan kasvaneista riskeistä.) Jo sellaisen pikkujutun kuin sappirakon tähystysleikkauksen jälkimainingeissa pumppuni meinasi tehdä tenän ja pulssi laski kahteen kertaan niin alas, että toimenpiteitä tarvittiin. Kuvitelkaa, mitä seuraa, kun mennään kiireellä ja silpaistaan koko maha auki. (Tähystysleikkaus ei liene vaihtoehto sektiotilanteessa.)

No, sovimme Tädin kanssa, että minä puhun nämä asiat ensi kerralla äitipolilla ja pyydän painokkaasti sitä, että synnytys luvattaisiin käynnistää jahka raskaus on täysiaikainen. Sille on tädin mielestä erittäin hyvät perustelut eikä hän(kään) oikein voinut käsittää sitä, että insuliinihoitoisen diabeetikon raskautta vasiten venytettäisiin 38+ viikon yli. Jos äitipolilla ei edelleenkään oteta minua vakavasti, hän lupasi itse ottaa sinne yhteyttä. Vihdoinkin joku, joka on samalla kannalla minun kanssani.

Täti teki käsikopelokokoarvion ja sanoi, että Santeri vaikuttaa olevan tällä hetkellä "vähän yli kaksi kiloa". Yhtään yläkanttiin se viime perjantain ultrassa tehty painoarvio ei siis tunnu heittävän...

Muuten kaikki neuvolassa tsekattavat asiat olivat ok. Se minun painoni on oikeasti laskenut sen kilon (nyt kun isänpäiväkakun aiheuttama turvotus on poistunut), verenpaineet korkeat mutta edeltävään tasoon nähden ok, pissa puhdas, hemoglobiini 148 (uusi ennätys.)