No niin, täällä ollaan. Käyrillä oltu, tutkittu sisältä ja ulkoa. Lääkärinä on onneksi Tri Haitula, eli kotiutus ei edes käynyt puheissakaan. Ensimmäisen Cytotec-murun sain jo heti yhdeksältä ja kohta taasen käyrille.
Ajattelin päivitellä tätä niin kauan kuin olen tolkuissani, niin tulee se synnytyskertomus samalla. Ja sitten kun enää en ole tolkuissani, jatkan taas selväpäisemmällä hetkellä.
Pitäkää peukkuja.
8:00 Kätilöt ottivat vastaan, käyrille. Santeri nukkuu. Lääkäri tutki, kohdunsuu reilusti kahdelle sormelle auki, kanavaa 1 cm. Päätettiin aloittaa käynnistys cytotecilla vaikka periaatteessa kalvotkin olisi mahdollista puhkaista. Santerin pää jo alhaalla, kohdussa kaikki ok.
9:00 Eka cytotec (1/4) muru ja puolen tunnin päästä käyrille tunniksi.
10:00 Supistelee kipeästi niin kuin kerran ennenkin Tri Haitulan tekemän sisätutkimuksen jälkeen. Tuskin vielä cytotecilla on asian kanssa tekemistä.
11:00 Pääsen käyriltä, syön lounaan, karpisti koska en halua tänään häslätä Novorapidin kanssa. (Eilen sekä matalia että korkeita.) Supistelee.
12:00 Tullaan käytäväkävelyltä isännän kanssa, se lähtee apteekissa käymään. Edelleen supistelee, neljän minuutin välein. En tohdi kyllä vielä yhtään innostua, koska toki tämä tästä vielä laantuu.
13:00 Käyrillä maatessa supistuksia tuli välillä niin tiheään (2 min), etten vielä saanut seuraavaa Cytoteccia, piti yhdeltä saada. Heti kun nousee istumaan, supistukset helpottavat. Isännän kanssa kävellään käytäviä ja yritetään ylläpitää niitä. Eivät kipeitä, tymäköitä kyllä. Välillä piti jo puhaltaa pari kertaa. Saa nähdä koska saan, jos saan, seuraavan murusen.
15:00 Sain varttia vaille kolme toisen Cytotec-murun, supistukset ovat taantuneet ihan lällyiksi. Limatulppaa taisi tulla vessapaperiin tai sitten se oli iso etana. Kätilö vaihtui kahdelta, edellinen lähti uuden vuoden viettoon.
16:00 Cytotec alkaa selvästi vaikuttaa tunnin viiveellä. Supistukset tulevat taas 2-3 min välein makuulla, istuen paljon harvemmin. Kipuasteen muistan viime kerralta, nyt ollaan kohdassa kun alkaa tuntua ja miettii viattomasti, että "eihän tää nyt niin kamalaa ole". Ilmeisesti supistukset ovat "lääkesupistuksia" eikä synnytys ole käynnissä, kätilö käski syödä koska sokeritippa laitetaan vasta kun synnytys alkaa. Söin vähän keittoa. Se tulee onneksi helposti myös toiseen suuntaan jos siihen saakka päästään.
19:00 Mikä uusi vuosi. Peräruiskeita ja hengen salpaavia supistuksia. Anestesilappukin on täytetty, jumppapallon sain justiin - homman olisi parasta edetä. Enää ei anneta Cytoteccia, ainakaan tänään. Nyt tunnin verran on sattunut niin, että jos ei tästä synnytys käynnisty niin joku saa vastata... Jatkan huomenna, mikäli olen vielä hengissä. Hyvää Uutta Vuotta kaikille.
tiistai 31. joulukuuta 2013
lauantai 28. joulukuuta 2013
37+5
Jos tulkitsen merkkejä oikein, niin tuo mahassani oleileva uros on kyllä samasta puusta veistetty kuin isänsäkin. Pitääs oikeen-mies. Asioita mietitään ja jahkataan ja muutetaan mieltä sen tuhanteen kertaan, eikä mitään kuitenkaan tapahdu. Ei kestä naisihmisen hermo tällaista.
Ensimmäisen kerranhan Santeri Alkio alkoi tehdä lähtöä jo raskausviikolla 19+, kun se majaili syvällä lantiossa ja painoi jotain suonia niin (ja kohdunsuutakin varmaan), etten saanut henkeä, en päivin enkä öin. Sitten tuli huono olo ja alkoi supistella - niin voimakkaasti, että paikat pehmenivät jo tuolloin. No, Luojan kiitos, Pitääs oikeen-mies Jr. muutti mielensä ja päätti jäädä sisätiloihin. Sen jälkeen kohdunsuulla ei tapahtunut sen kummemmin mitään, ennen kuin 34+ viikolla todettiin kanavan lyhentyneen ja kohdunsuun olevan auki yhdelle sormelle. Ei vaikka käytännössä sieltä puolesta välistä saakka on supistellut - veikkaisin, että yleiseen odottavien naisihmisten supistusmäärään verrattuna runsaanpuoleisesti.
No, sitten se tunki jo kertaalleen päänsä niin alas, että 35+ viikolla se tuntui tutkimusta tehdessä ja olin varma, että kohta sieltä tullaan. Ei puhettakaan. Edelleen ihan hyvä niin, ainahan se on parempi, jos vain kohdussa oltavat on sellaiset, että pystyy täysiaikaiseksi asti siellä olemaan.
Nyt Pitääs oikeen-mies Jr. on ollut täysiaikainen jo viisi päivää, minun oloni on ollut "ihan just tulee lähtö" vähintään yhtä kauan - eikä edelleenkään tapahdu yhtään mitään! Supistukset ovat kipeitä(kin), voimakkaita, niitä tulee entistä enemmän, mutta eilen tutkittaessa mitään uutta ei ollut tapahtunut kohdunsuulla. Ei mitään! Zip, zero, nada! Moneenko kertaan voi sikiö muuttaa mielensä? Kauanko tätä asiaa pitää jahkata?
Se käynnistys joudutaan nyt aloittamaan tilanteesta "kahdelle sormelle auki, kanavaa jäljellä kaksi senttiä" joka on ollut tilanne jo yli kaksi viikkoa. Siinä tilanteessa käynnistystä ei voi edes tehdä vielä kalvoja puhkaisemalla vaan ensin pitää availla jollain ballongilla (ja odotella ja odotella ja odotella) tai lääkkeellisesti (ja odotella ja odotella ja odotella). Sitäpaitsi olen varma, että Pitääs oikeen-mies Jr. haluaa edelleen vähän miettiä asioita, eikä se ole ollenkaan valmis tulemaan sieltä vielä tiistaina. Luultavasti virun sairaalassa päiväkausia tuskissani ja v*ttuuntuneena.
Nyt ulos sieltä ja sassiin - eiköhän tämä asia ole puitu. Tässä on kolme päivää aikaa ulostautua luomusti, ja suosittelen kyllä lämpimästi käyttämään ne hyväkseen.
Ensimmäisen kerranhan Santeri Alkio alkoi tehdä lähtöä jo raskausviikolla 19+, kun se majaili syvällä lantiossa ja painoi jotain suonia niin (ja kohdunsuutakin varmaan), etten saanut henkeä, en päivin enkä öin. Sitten tuli huono olo ja alkoi supistella - niin voimakkaasti, että paikat pehmenivät jo tuolloin. No, Luojan kiitos, Pitääs oikeen-mies Jr. muutti mielensä ja päätti jäädä sisätiloihin. Sen jälkeen kohdunsuulla ei tapahtunut sen kummemmin mitään, ennen kuin 34+ viikolla todettiin kanavan lyhentyneen ja kohdunsuun olevan auki yhdelle sormelle. Ei vaikka käytännössä sieltä puolesta välistä saakka on supistellut - veikkaisin, että yleiseen odottavien naisihmisten supistusmäärään verrattuna runsaanpuoleisesti.
No, sitten se tunki jo kertaalleen päänsä niin alas, että 35+ viikolla se tuntui tutkimusta tehdessä ja olin varma, että kohta sieltä tullaan. Ei puhettakaan. Edelleen ihan hyvä niin, ainahan se on parempi, jos vain kohdussa oltavat on sellaiset, että pystyy täysiaikaiseksi asti siellä olemaan.
Nyt Pitääs oikeen-mies Jr. on ollut täysiaikainen jo viisi päivää, minun oloni on ollut "ihan just tulee lähtö" vähintään yhtä kauan - eikä edelleenkään tapahdu yhtään mitään! Supistukset ovat kipeitä(kin), voimakkaita, niitä tulee entistä enemmän, mutta eilen tutkittaessa mitään uutta ei ollut tapahtunut kohdunsuulla. Ei mitään! Zip, zero, nada! Moneenko kertaan voi sikiö muuttaa mielensä? Kauanko tätä asiaa pitää jahkata?
Se käynnistys joudutaan nyt aloittamaan tilanteesta "kahdelle sormelle auki, kanavaa jäljellä kaksi senttiä" joka on ollut tilanne jo yli kaksi viikkoa. Siinä tilanteessa käynnistystä ei voi edes tehdä vielä kalvoja puhkaisemalla vaan ensin pitää availla jollain ballongilla (ja odotella ja odotella ja odotella) tai lääkkeellisesti (ja odotella ja odotella ja odotella). Sitäpaitsi olen varma, että Pitääs oikeen-mies Jr. haluaa edelleen vähän miettiä asioita, eikä se ole ollenkaan valmis tulemaan sieltä vielä tiistaina. Luultavasti virun sairaalassa päiväkausia tuskissani ja v*ttuuntuneena.
Nyt ulos sieltä ja sassiin - eiköhän tämä asia ole puitu. Tässä on kolme päivää aikaa ulostautua luomusti, ja suosittelen kyllä lämpimästi käyttämään ne hyväkseen.
perjantai 27. joulukuuta 2013
37+4
Sorry vaan, esteetikot ja heikkohermoiset, mutta tämä on ruma totuus jaloistani tällä hetkellä. Kaksi päivää sitten turposin taas ja kuten näkyy, ei mitenkään vähäisessä määrin. Itseäni huolestutti kovin tuo jalkojen epätasapaino (oikea on kaksi kertaa enemmän turvoksissa kuin vasen), mutta se kinttu on nyt syynätty ja taivuteltu lekurin toimesta, eikä mikään siinä viittaa veritulppaan. (Se ei esim. ole yhtään kipeä eikä se punoittele eikä mitenkään muutenkaan poikkea normaalista, on vain turvoksissa.)
Eilen oli sitten lisäksi ensimmäistä kertaa pissassa proteiinit kokonaisella yhdellä plussalla. Soitin jo hätäpäissäni tietenkin synnytysosastolle, mutta selvisin käynnittä, koska tänään oli sovittu äitipoli. Tri Haitula määräsi raskausmyrkytysverikokeita, niiden tuloksista saan tietää huomenna. Tänään proteiini oli mystisesti hävinnyt, eli ilmeisesti tilanne vaihtelee eikä myrkytys ole täysin paukannut päälle, ainakaan vielä. Verenpaineet ovat edelleen tosi hyvät, kiitos Albetolin.
Santeri Alkio oli ensimmäistä kertaa tutkimuksen aikana kovin vaisu, niin vaisu, että käyrääkin piti ottaa kahteen eri otteeseen. Luulen kyllä, että sitä vain nukutti, yleensä se ei ole aamusta virkeimmillään. (Käynti oli heti kahdeksan jälkeen.) Äitiinsä tullut. Toisella käyräyrityksellä tuli jo ihan ok tulos. Mutta helposti soittoa synnärille, jos nyt viikonlopun aikana jokin tuntuu olevan pielessä ja omassa voinnissa tulee muutoksia.
Näillä näkymin käynnistys olisi uuden vuoden aattona. Silloin on merkitty "käynti synnytysosastolle" klo 8. Käytännössä tuo tarkoittaa sitä, että jos siellä on silloin tupa täynnä ja minä ja Santeri ollaan "terveimmästä" päästä, niin meidät pannaan kotiin. Itse olen päättänyt olla palaamatta tuolta reissulta ilman vauvaa, joten jos ei muu auta, saatan hieman liioitella myrkytysoireitani. Ja valitettavasti voi olla niinkin, ettei niitä yhtään edes liioitella tarvitse...
maanantai 23. joulukuuta 2013
37+0
Hei, tonttu-ukot, hyppikää! Nyt on täysiaikainen raskaus.
Olo on tosi hyvä, ainakaan vielä en ole raskausmyrkyttynyt. Pissatikut ovat parina aamuna näyttäneet hyvin hennosti vihertävää keltaista ("heikko plussa"), muina aamuina ihan selkeää keltaista ("negatiivinen"). Noissa tikuissa ärsyttää edelleen se, että proteiinipitoisuus on noinkin paljon katsojan silmässä. Merkkaisivat rehellisesti plussaa tai miinusta. Verenpaineet ovat äärimmäisen siistit. Verensokeritkin on ehkä hieman rauhoittumaan päin, tosin tänään soittanut Tri Haitula lupasi vielä kysyä niistä sisätautilääkäriltä. Jostain Albetolin sivuvaikutuslistasta se löysi veren glukoosipitoisuuden lievän nousun, tosin ihan "lievästä" ei tässä tapauksessa ollut minun mielestäni kysymys.
Odottelen ja kuulostelen innolla mahdollisia merkkejä synnytyksen lähenemisestä, koska olo on alkanut olla jotenkin "erilainen". (Varmin merkki on tietysti se, että viikkolukema alkaa 37:llä, koska ensi viikolla viimeistään synnytys on ajankohtainen, oli olo minkälainen oli.) Google tietää kertoa merkeiksi lähestyvästä synnytyksestä esim. seuraavat:
- Menkkamainen kipu alavatsalla ja selällä - löytyy, lähes päivittäin, tosin vaihtelevassa määrin
- Maidonerityksen alkaminen tai lisääntyminen - viime yönä en saanut nukuttua hirvittävän tissisäryn takia
- Kroppa tankkaa - yhtäkkiä hiilihydraattien syöminen tuntuu todella hyvältä ajatukselta, eikä niistä yhtäkkiä tulekaan yhtään huono olo. Ateriakohtainen insuliinimääräkin on asettunut jotensakin järkeviin rajoihin, ainakin on suhteessa syötyyn hiilihydraattimäärään, toisin kuin muutama päivä sitten, jolloin näiden kahden välillä ei ollut minkäänlaista loogista yhteyttä. Olen syönyt 2-3 palaa ruisleipää per päivä (=valtava määrä!), suklaata, joulutorttujakin - verensokeri pysyy kohtuullisissa lukemissa kohtuullisella insuliinimäärällä.
- Nenä ja huulet turpoavat. Jep. Huulet ovat jo anjelicajoliemitoissa, nenän kasvua odotellessa.
Nyt toivotamme Santeri Alkion kanssa kaikille leppoisaa joulua, näiden kuvien ja sävelten myötä. (Santeri Alkiohan on tunnetusti hevimiehiä.)
Olo on tosi hyvä, ainakaan vielä en ole raskausmyrkyttynyt. Pissatikut ovat parina aamuna näyttäneet hyvin hennosti vihertävää keltaista ("heikko plussa"), muina aamuina ihan selkeää keltaista ("negatiivinen"). Noissa tikuissa ärsyttää edelleen se, että proteiinipitoisuus on noinkin paljon katsojan silmässä. Merkkaisivat rehellisesti plussaa tai miinusta. Verenpaineet ovat äärimmäisen siistit. Verensokeritkin on ehkä hieman rauhoittumaan päin, tosin tänään soittanut Tri Haitula lupasi vielä kysyä niistä sisätautilääkäriltä. Jostain Albetolin sivuvaikutuslistasta se löysi veren glukoosipitoisuuden lievän nousun, tosin ihan "lievästä" ei tässä tapauksessa ollut minun mielestäni kysymys.
Odottelen ja kuulostelen innolla mahdollisia merkkejä synnytyksen lähenemisestä, koska olo on alkanut olla jotenkin "erilainen". (Varmin merkki on tietysti se, että viikkolukema alkaa 37:llä, koska ensi viikolla viimeistään synnytys on ajankohtainen, oli olo minkälainen oli.) Google tietää kertoa merkeiksi lähestyvästä synnytyksestä esim. seuraavat:
- Menkkamainen kipu alavatsalla ja selällä - löytyy, lähes päivittäin, tosin vaihtelevassa määrin
- Maidonerityksen alkaminen tai lisääntyminen - viime yönä en saanut nukuttua hirvittävän tissisäryn takia
- Kroppa tankkaa - yhtäkkiä hiilihydraattien syöminen tuntuu todella hyvältä ajatukselta, eikä niistä yhtäkkiä tulekaan yhtään huono olo. Ateriakohtainen insuliinimääräkin on asettunut jotensakin järkeviin rajoihin, ainakin on suhteessa syötyyn hiilihydraattimäärään, toisin kuin muutama päivä sitten, jolloin näiden kahden välillä ei ollut minkäänlaista loogista yhteyttä. Olen syönyt 2-3 palaa ruisleipää per päivä (=valtava määrä!), suklaata, joulutorttujakin - verensokeri pysyy kohtuullisissa lukemissa kohtuullisella insuliinimäärällä.
- Nenä ja huulet turpoavat. Jep. Huulet ovat jo anjelicajoliemitoissa, nenän kasvua odotellessa.
Nyt toivotamme Santeri Alkion kanssa kaikille leppoisaa joulua, näiden kuvien ja sävelten myötä. (Santeri Alkiohan on tunnetusti hevimiehiä.)
perjantai 20. joulukuuta 2013
36+4
Onkohan minun elimistöni jotenkin poikkeuksellisen vastaanottavainen tämän verenpainelääkkeen (Albetol) ainesosille? Googlailin valmistetta eilen ja ainakin keskustelupalstat tiesivät kertoa, ettei se kaikilla edes ole tehonnut vaikka annostus olisi ollut paljon suurempikin kuin minulla. Sivuvaikutuksista ei puhuttu juuri missään. Minulla verenpaine laski ensimmäisestä napista ja eilinen oli sivuvaikutuksineen aivan hirvittävä. Jopa sellaiset sivuvaikutukset, joiden mainittiin ilmenevän yhdellä kymmenestä tuhannesta oli helposti tunnistettavissa oirelistalta ("vapina raskaanaolevilla naisilla"). Mielenkiinnolla odotan, mitä mahdollisesti vielä on tulossa. Mietin, että voisikohan annostusta hieman pienentää... Oireet ovat kyllä helpottaneet eilisestä huomattavasti. Ja olo on suorastaan hyvinvoiva, paineet pysyvät siististi ihannealueella.
Jotenkin sitä turtui siihen ähinään ja puhinaan ja huminaan päässä ynnä turvotukseen, ajatteli vain, että kai sitä näillä viikoilla jo kuuluukin ähistä ja puhista ja humista ja olla turvoksissa. Ja sitten kun se kaikki yhtäkkiä loppuu, niin vasta huomaa, miten epänormaali olotila se on. Mietin sitäkin, että jos se ultrassa saatu mittaustulos pitikin lähimain paikkansa (kasvua vain 100 g viimeisen viikon aikana) ja istukka on alkanut sanoa jo sopimusta irti, niin eikö se sellainenkin liity liian korkeaan verenpaineeseen? Olisiko se lääke pitänyt aloittaa jo aikaisemmin? Jotenkin tuntuu siltäkin kuin Santeri Alkio olisi ollut selvästi vilkkaampi nämä pari viimeisintä päivää.
Verensokerit ovat taas sekaisin kuin seinäkello. Ajattelin ensin, että sekin johtuu lääkkeestä, mutta sitten tajusin, että sekoilu alkoi jo hieman ennen lääkkeen aloitusta, samana päivänä tosin. Ties monennenko kerran tämän raskauden aikana on käynyt sellainen käänne, jossa verensokerit elävät täysin omaa elämäänsä riippumatta syömisistä tai syömättä jättämisistä. Esimerkiksi eilisen päivällisen (varsin karpisti kanawokkia kermassa ja lasi laktoositonta maitoa) verensokeri pysytteli yli 5,5 pitkästi yli viisi tuntia, kun normaalisti syömisten väli saa olla korkeintaan kolme ja puoli tuntia, muuten ei hyvä heilu. Loppuajasta meinasin pyörtyä kun oli jo niin nälkä - se vain ei mitenkään heijastunut verensokereihin vaikka kaikki hypoglykemian oireet alkoivat olla jo ajankohtaisia. Voikohan minun sekopäinen elimistöni reagoida synnytyksen lähestymiseen juuri päin vastoin kuin kaikilla muilla (joilla insuliinin tarve vähenee)? Joka tapauksessa sitä insuliinia menee nyt taas kerran enemmän kuin koskaan ennen tässä raskaudessa, pistän taas aterioillekin. Sitä varten joudun lähtemään juuri nyt diabetesvälinejakeluun hakemaan lisää neuloja, koska olin laskenut pärjääväni kahdella per päivä yli joulun pyhien. Eikä sitä tule nyt tapahtumaan.
Jotenkin sitä turtui siihen ähinään ja puhinaan ja huminaan päässä ynnä turvotukseen, ajatteli vain, että kai sitä näillä viikoilla jo kuuluukin ähistä ja puhista ja humista ja olla turvoksissa. Ja sitten kun se kaikki yhtäkkiä loppuu, niin vasta huomaa, miten epänormaali olotila se on. Mietin sitäkin, että jos se ultrassa saatu mittaustulos pitikin lähimain paikkansa (kasvua vain 100 g viimeisen viikon aikana) ja istukka on alkanut sanoa jo sopimusta irti, niin eikö se sellainenkin liity liian korkeaan verenpaineeseen? Olisiko se lääke pitänyt aloittaa jo aikaisemmin? Jotenkin tuntuu siltäkin kuin Santeri Alkio olisi ollut selvästi vilkkaampi nämä pari viimeisintä päivää.
Verensokerit ovat taas sekaisin kuin seinäkello. Ajattelin ensin, että sekin johtuu lääkkeestä, mutta sitten tajusin, että sekoilu alkoi jo hieman ennen lääkkeen aloitusta, samana päivänä tosin. Ties monennenko kerran tämän raskauden aikana on käynyt sellainen käänne, jossa verensokerit elävät täysin omaa elämäänsä riippumatta syömisistä tai syömättä jättämisistä. Esimerkiksi eilisen päivällisen (varsin karpisti kanawokkia kermassa ja lasi laktoositonta maitoa) verensokeri pysytteli yli 5,5 pitkästi yli viisi tuntia, kun normaalisti syömisten väli saa olla korkeintaan kolme ja puoli tuntia, muuten ei hyvä heilu. Loppuajasta meinasin pyörtyä kun oli jo niin nälkä - se vain ei mitenkään heijastunut verensokereihin vaikka kaikki hypoglykemian oireet alkoivat olla jo ajankohtaisia. Voikohan minun sekopäinen elimistöni reagoida synnytyksen lähestymiseen juuri päin vastoin kuin kaikilla muilla (joilla insuliinin tarve vähenee)? Joka tapauksessa sitä insuliinia menee nyt taas kerran enemmän kuin koskaan ennen tässä raskaudessa, pistän taas aterioillekin. Sitä varten joudun lähtemään juuri nyt diabetesvälinejakeluun hakemaan lisää neuloja, koska olin laskenut pärjääväni kahdella per päivä yli joulun pyhien. Eikä sitä tule nyt tapahtumaan.
torstai 19. joulukuuta 2013
36+3
Kahden tabletin verran verenpainelääkitystä takana. Kyllä se jotain tehoaa. Olo on samalla kertaa hontelo ja heikko ja kuitenkin jo nyt, näin vähän ajan jälkeen parempi kuin kahteen viikkoon. Ihan niin kuin turvotus olisi laskemaan päin - tunto on palautumassa nilkkoihin. Samalla kuitenkin huimaa pystyssä ollessa ja kädet tärisevät, pyörryttääkin ja päätä särkee. Äitipolille soitin tietenkin jo aamulla, hoitaja sanoi että lääke aiheuttaa alussa päänsärkyä. Verenpaineeseen se tuntuu tehoavan, se on pysynyt siisteissä 115/80 lukemissa. Tosin olen lähinnä maannut (koska pyörrytys ja päänsärky).
Äitini kipaisi puolestani niitä proteiiniliuskoja neuvolasta (ja on tehnyt tänään kaiken muunkin). Aamupissalle eivät ehtineet, mutta äsken mittasin muutaman tunnin pidättelyn tulosta. Ei se tikku kyllä aivan täysin keltaista (negatiivista) näyttänyt jos nyt ei vihreääkään (yhtä plussaa). Se oli jotain siltä väliltä, oman tulkintani mukaan kuitenkin lähempänä negatiivista kuin plussaa. Ärsyttävä tulkinnanvara. Siihen pitäisi tulla selkeillä matemaattisilla merkeillä joko plussaa tai miinusta. Ehkä tuo nyt oli sellainen "heikko plussa" joka vilahtelee neuvolakortissani silloin tällöin.
Saapa nähdä, miten tässä käy. Juuri nyt olen aivan toimeton raato. Se voi yhtä hyvin johtua itse taudista tai lääkkeestä, jolla sitä hoidetaan.
Äitini kipaisi puolestani niitä proteiiniliuskoja neuvolasta (ja on tehnyt tänään kaiken muunkin). Aamupissalle eivät ehtineet, mutta äsken mittasin muutaman tunnin pidättelyn tulosta. Ei se tikku kyllä aivan täysin keltaista (negatiivista) näyttänyt jos nyt ei vihreääkään (yhtä plussaa). Se oli jotain siltä väliltä, oman tulkintani mukaan kuitenkin lähempänä negatiivista kuin plussaa. Ärsyttävä tulkinnanvara. Siihen pitäisi tulla selkeillä matemaattisilla merkeillä joko plussaa tai miinusta. Ehkä tuo nyt oli sellainen "heikko plussa" joka vilahtelee neuvolakortissani silloin tällöin.
Saapa nähdä, miten tässä käy. Juuri nyt olen aivan toimeton raato. Se voi yhtä hyvin johtua itse taudista tai lääkkeestä, jolla sitä hoidetaan.
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
36+2
Taas eri lääkäri, se erikoistuva tällä kertaa. Mittaustulos epäilyttävä, vähintäänkin. Sen mukaan S. Alkio olisi kasvanut vain 100 g viikossa ja olisi edelleen reilusti alle kolmekiloinen. Enpä usko...
Mutta se ei nyt ole se suurin ongelma (eikä se mikään ongelma olekaan - pienempi kasvu, hyvä kasvu tässä tapauksessa) vaan suurempi ongelma on minun verenpaineeni (alapaine yli 100) ja turvotukseni (+1,5 kg/vko oman vaa'an mukaan). Sain verenpainelääkityksen ja käskyn hakea neuvolasta liuskoja proteiinin mittaamiseen aamuvirtsasta. Maanantaina on soittoaika äitipolille ja ilmeisesti jossain verikokeissakin pitäisi käydä. Ensi perjantaina sitten, jos tilanne ei pahene, olisi taas kontrolli. Mutta raskausmyrkytystä tässä nyt tällä kertaa siis odotellaan.
En osaa vielä itse stressata koska minulla ei ole asiasta aiempaa kokemusta, eikä mitään käsitystä miten inhottavaksi olo ja/tai asioiden kulku voi mennä. Jotenkin ajattelen vain, että onko sillä oikeasti kovin suurta väliä, tuleeko käynnistys ajankohtaiseksi vähän aikaisemmin vai vähän myöhemmin.
Mutta kahtellaan.
Muokkaus: Santeri voi hyvin ja oli reipas. Istukassa näkyy jo vähän kalkkeutumista mutta virtaukset olivat normaalit. Kohdunsuulla ei mitään uusia muutoksia.
Mutta se ei nyt ole se suurin ongelma (eikä se mikään ongelma olekaan - pienempi kasvu, hyvä kasvu tässä tapauksessa) vaan suurempi ongelma on minun verenpaineeni (alapaine yli 100) ja turvotukseni (+1,5 kg/vko oman vaa'an mukaan). Sain verenpainelääkityksen ja käskyn hakea neuvolasta liuskoja proteiinin mittaamiseen aamuvirtsasta. Maanantaina on soittoaika äitipolille ja ilmeisesti jossain verikokeissakin pitäisi käydä. Ensi perjantaina sitten, jos tilanne ei pahene, olisi taas kontrolli. Mutta raskausmyrkytystä tässä nyt tällä kertaa siis odotellaan.
En osaa vielä itse stressata koska minulla ei ole asiasta aiempaa kokemusta, eikä mitään käsitystä miten inhottavaksi olo ja/tai asioiden kulku voi mennä. Jotenkin ajattelen vain, että onko sillä oikeasti kovin suurta väliä, tuleeko käynnistys ajankohtaiseksi vähän aikaisemmin vai vähän myöhemmin.
Mutta kahtellaan.
Muokkaus: Santeri voi hyvin ja oli reipas. Istukassa näkyy jo vähän kalkkeutumista mutta virtaukset olivat normaalit. Kohdunsuulla ei mitään uusia muutoksia.
maanantai 16. joulukuuta 2013
36+0
Täällä edelleen, yhdessä kasassa. Ei mitään raportoitavaa, supistukset ovat hellittäneet ja muuttuneet ihan tavallisiksi harjoitussellaisiksi. Toki tilanne voi taas muuttua keskiviikkona, jos (kun) silloin vuorossa oleva lääkäri haluaa tutkia kohdunsuun tilanteen. Juuri tällä hetkellä uskon taas vahvasti, että käynnistäähän tämä pitää. (Ja keskiviikkoiltana todennäköisesti makaan taas sängyssä supistusten kourissa, puristan kännykkää synnärin numero valmiina näytöllä ja olen vakuuttunut siitä, että lapsi syntyy millä hetkellä hyvänsä.)
Suurin uutisoitava asia lienee se, että lauantaina tuli verensokerirajan Ylitys. Päivä meni päivystyksessä esikoisen kanssa ja nälkä oli sen jälkeen sitä luokkaa, että piti saada äkkiä jotain. Se "jotain" oli sitten Mäkkäriateria, jolle pistin törkeän määrän insuliinia (en edes kehtaa sanoa, kuinka paljon), niin että varmasti riittää. No, ei riittänyt - verensokeri nousi 8,2:een kun se raja on 7,6 (Tri Sokerin mukaan. Tri Nietoksen ja diabeteslääkärin mukaan se on 7,8 ja 7,5 Tri Haitulan* mukaan. Ehkä ne pääsee jonain päivänä vielä yhteisymmärrykseen edes yhden ja saman sairaalan sisällä, mikä se raja oikeasti on.) Niin että kyrsiihän se. Jos insuliinin tarve todella alkaa dramaattisesti vähentyä kaksi viikkoa ennen synnytystä, niin kuin sanotaan, niin minun kohdallani synnytys on vielä hyvin, hyvin kaukana.
Nyt alkaa varmaan olla sellainen tilanne, ettei mahassani ole aikaisemmin ollut näin suurta vauvaa. Esikoinen syntyi kolmen kilon ja kymmenen gramman painoisena ja eiköhän Santeri Alkio ala olla jo tuon rajan ylittänyt, varmasti jo ultrassakin tehtävien painoarvioiden mukaan.
* "... joka oli pienempi kuin pieni, joka oli pikkuruinen tylleryinen, aivan mahdottoman pieni" - siis se viime kerralla lekurina toiminut, pikkiriikkinen naisihminen.
Suurin uutisoitava asia lienee se, että lauantaina tuli verensokerirajan Ylitys. Päivä meni päivystyksessä esikoisen kanssa ja nälkä oli sen jälkeen sitä luokkaa, että piti saada äkkiä jotain. Se "jotain" oli sitten Mäkkäriateria, jolle pistin törkeän määrän insuliinia (en edes kehtaa sanoa, kuinka paljon), niin että varmasti riittää. No, ei riittänyt - verensokeri nousi 8,2:een kun se raja on 7,6 (Tri Sokerin mukaan. Tri Nietoksen ja diabeteslääkärin mukaan se on 7,8 ja 7,5 Tri Haitulan* mukaan. Ehkä ne pääsee jonain päivänä vielä yhteisymmärrykseen edes yhden ja saman sairaalan sisällä, mikä se raja oikeasti on.) Niin että kyrsiihän se. Jos insuliinin tarve todella alkaa dramaattisesti vähentyä kaksi viikkoa ennen synnytystä, niin kuin sanotaan, niin minun kohdallani synnytys on vielä hyvin, hyvin kaukana.
Nyt alkaa varmaan olla sellainen tilanne, ettei mahassani ole aikaisemmin ollut näin suurta vauvaa. Esikoinen syntyi kolmen kilon ja kymmenen gramman painoisena ja eiköhän Santeri Alkio ala olla jo tuon rajan ylittänyt, varmasti jo ultrassakin tehtävien painoarvioiden mukaan.
* "... joka oli pienempi kuin pieni, joka oli pikkuruinen tylleryinen, aivan mahdottoman pieni" - siis se viime kerralla lekurina toiminut, pikkiriikkinen naisihminen.
torstai 12. joulukuuta 2013
35+3
Eilen illalla oli ensimmäistä kertaa tässä raskaudessa aivan tosissaan päässä sellainen epäilys, että näinköhän tästä tulee lähtö synnytyslaitokselle. Vaikka on supistellut ennenkin ja tähänkin asti, niin nuo eiliset supistukset olivat kyllä jo ihan eri maata - enimmäkseen alaselässä tuntuvia, selvästi voimakkaampia kuin tähän astiset, tähän astiset ovat olleet noihin verrattuna ehkä kymmenesosan luokkaa ja jopa vähän kipeitä. Odottelin jännityksellä, että vieläkö ne siitä voimistuvat. Makoilin tunnin paikoillani ja sitten vasta ne alkoivat hellittää. Huh huh. Luulen, että sillä perinpohjaisella alatutkimuksella oli tekemistä asian kanssa. Santeri saisi vielä hetken kuitenkin pysyä sisätiloissa, vaikka ilmeisesti se siellä lähtöä tekeekin, ainakin pakkailee jo tavaroitaan. (Jos se kerran oikeasti on muka jo niin alhaallakin, että sen pää tuntuu alatutkimuksessa??!)
Tiedättekö sen "nips - poks" yhdistelmän, jolla lapsivesi menee? Olen tuntenut sellaisen "nips"in jo monesti, se "poks" on jäänyt puuttumaan. Luulen, että määrään itse itseni vuodelepoon ensi viikon loppuun saakka nyt ihan varmuuden vuoksi. Isäntä sai onneksi huomiseksi pekkasen ja äitini lupautui tulemaan ensi viikolla taas hätiin. Sittenhän se alkaa ollakin jo täysiaikainen tämä raskaus. Kun vielä pari päivää sitten oli fiilis, että helposti mennään 38 viikolle, niin nyt kyllä juuri tällä hetkellä pikkaisen epäilyttää. Voihan se tilanne tästä rauhoittua ja toivon että rauhoittuukin. Nyt tulevat supistukset ovat kyllä jo (edelleen, eilisen jälkeenkin) melkoisen mojovia. Yritä nyt, Santeri, pysyä housuissasi (tai minun housuissani, paremminkin) vielä vähän aikaa... Uskon kyllä toisaalta siihenkin, että synnytyksen ennenaikaiselle käynnistymiselle on aina jokin perusteltu luonnollinen syy. Jokin siellä on vialla, jos sieltä pitää ulos tulla ja luonto osaa huolehtia nämä asiat.
Vialla olemisesta puheen ollen, olen tietenkin nyt miettinyt ja murehtinut sitä lapsiveden suurta määrää ja tullut siihen tulokseen, että haluan kyllä toisen mielipiteen asian suhteen. Miten sitä muka voisi olla liikaa kun vauvalla on tasan sama verensokeri kuin minullakin? (Ja niin kuin kyllästymiseen asti olen jaksanut jauhaa, verensokerini ovat olleet "normaalit" viimeisen kuukauden.) Miten sitä voisi "pissattaa liikaa"? En niele tätä purematta.
Mutta nyt huilailen. Kauppareissut ja kaupungilla juoksemiset saavat jäädä ja keskityn hautomiseen.
Tiedättekö sen "nips - poks" yhdistelmän, jolla lapsivesi menee? Olen tuntenut sellaisen "nips"in jo monesti, se "poks" on jäänyt puuttumaan. Luulen, että määrään itse itseni vuodelepoon ensi viikon loppuun saakka nyt ihan varmuuden vuoksi. Isäntä sai onneksi huomiseksi pekkasen ja äitini lupautui tulemaan ensi viikolla taas hätiin. Sittenhän se alkaa ollakin jo täysiaikainen tämä raskaus. Kun vielä pari päivää sitten oli fiilis, että helposti mennään 38 viikolle, niin nyt kyllä juuri tällä hetkellä pikkaisen epäilyttää. Voihan se tilanne tästä rauhoittua ja toivon että rauhoittuukin. Nyt tulevat supistukset ovat kyllä jo (edelleen, eilisen jälkeenkin) melkoisen mojovia. Yritä nyt, Santeri, pysyä housuissasi (tai minun housuissani, paremminkin) vielä vähän aikaa... Uskon kyllä toisaalta siihenkin, että synnytyksen ennenaikaiselle käynnistymiselle on aina jokin perusteltu luonnollinen syy. Jokin siellä on vialla, jos sieltä pitää ulos tulla ja luonto osaa huolehtia nämä asiat.
Vialla olemisesta puheen ollen, olen tietenkin nyt miettinyt ja murehtinut sitä lapsiveden suurta määrää ja tullut siihen tulokseen, että haluan kyllä toisen mielipiteen asian suhteen. Miten sitä muka voisi olla liikaa kun vauvalla on tasan sama verensokeri kuin minullakin? (Ja niin kuin kyllästymiseen asti olen jaksanut jauhaa, verensokerini ovat olleet "normaalit" viimeisen kuukauden.) Miten sitä voisi "pissattaa liikaa"? En niele tätä purematta.
Mutta nyt huilailen. Kauppareissut ja kaupungilla juoksemiset saavat jäädä ja keskityn hautomiseen.
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
35+2
2 790 g oli painoarvio, eli juuri alle paniikissa-pitkin-seiniä-juoksemis-rajan. Tosin kone itse tunnusti virhemarginaalin olevan 400 g, eli oikeasti paino voi olla vaikka 3 200 g. Luulen, että todellisuus on jotain välimaastoa, Tädin maanantainen "noin kolme kiloa" kokoarvio lienee aika lähellä.
Nyt oli joku aivan uusi tuttavuus lääkärinä, joka mittasi kauan ja hartaasti jokaista mittaa. Ikävämpi juttu on omasta mielestäni se, että Santeri Alkion vatsanympärys on nyt kirinyt muiden mittojen edelle tyypilliseen diabetesvauvatapaan. Kerpele. Toinen diabetesvaiva on myös ilmaantunut, lapsivettä oli "normaaliasteikon yläpäässä", eli reippaanpuoleisesti. Ja minun verensokerini ovat siis viimeksi ylittäneet sallitut rajat yli kuukausi sitten. Että se siitä potilaan omnipotenssista ja "pistä sokerit kuntoon, niin vauvakin voi hyvin"-lässytyksestä. Tai voihan se hyvin - vielä - ainakin ultrien ja käyrien mukaan - mutta ihan samat diabeetikon ongelmat siellä kohdussa muhii vaikka sikiö on kasvanut terveen ihmisen verensokeriarvoissa viimeisen kalenterikuukauden. Ja sitä ennenkin niitä ylityksiä tuli se kerta viikkoon, kaikki arvot alle 10. (Ja muutokset huonoon suuntaan ovat tapahtuneet sen terveen-ihmisen-verensokeri-kuukauden viimeisen viikon aikana.) Niin että kyrsiihän se. No, jos tässä kuitenkin päästäisiin kunnialla loppuun asti. Käydään sitten se pakollinen kiekka lastenosaston kautta, minkäs sille mahtaa. (Enkä nyt ihan oikeasti edes kuvitellutkaan, että lapsi selviäisi ilman minkäänlaisia vastasyntyneiden ongelmia yhdeksän kuukauden oleilusta diabeetikon mahassa, vaikka sokerit pysyisi kuinka hyvinä. Mutta ainahan sitä saa haaveilla.)
Tämäkin lääkäri oli käynnistyksen kannalla viikolla 38. Eli nyt toivotaan vain, ettei Tri Sokeri enää satu tielle noita aikeita torpedoimaan. Tämän lääkärin mukaan kohdunsuu olisi jo kahdelle sormelle auki. (Tosin se oli niin pieni ihminen, että sen sormiakin menee varmaan kaksi sinne mihin toisilla menee vain yksi. Viime viikolla Tri Nietos oli sitä mieltä, että yhdelle sormelle ollaan auki.) Pääasia, että jotain tapahtuu sielläkin päässä. Tämän päiväinen lääkäri sanoi, että "aukile tuntuu", se siis koski jo Santeri Alkion päätä! Jännääkin jännempää.
Seuraava kontrolli ensi viikon keskiviikkona. Minuakin käytettiin EKG-käyrässä ja jossain sydänverikokeessa, koskapa tämänhetkiseen flunssaan on liittynyt rintakipuja. Niitä veikkailtiin tosin hengityslihasperäisiksi, mutta tulipa tsekattua. Huomenna soittavat niistä tuloksista.
Nyt oli joku aivan uusi tuttavuus lääkärinä, joka mittasi kauan ja hartaasti jokaista mittaa. Ikävämpi juttu on omasta mielestäni se, että Santeri Alkion vatsanympärys on nyt kirinyt muiden mittojen edelle tyypilliseen diabetesvauvatapaan. Kerpele. Toinen diabetesvaiva on myös ilmaantunut, lapsivettä oli "normaaliasteikon yläpäässä", eli reippaanpuoleisesti. Ja minun verensokerini ovat siis viimeksi ylittäneet sallitut rajat yli kuukausi sitten. Että se siitä potilaan omnipotenssista ja "pistä sokerit kuntoon, niin vauvakin voi hyvin"-lässytyksestä. Tai voihan se hyvin - vielä - ainakin ultrien ja käyrien mukaan - mutta ihan samat diabeetikon ongelmat siellä kohdussa muhii vaikka sikiö on kasvanut terveen ihmisen verensokeriarvoissa viimeisen kalenterikuukauden. Ja sitä ennenkin niitä ylityksiä tuli se kerta viikkoon, kaikki arvot alle 10. (Ja muutokset huonoon suuntaan ovat tapahtuneet sen terveen-ihmisen-verensokeri-kuukauden viimeisen viikon aikana.) Niin että kyrsiihän se. No, jos tässä kuitenkin päästäisiin kunnialla loppuun asti. Käydään sitten se pakollinen kiekka lastenosaston kautta, minkäs sille mahtaa. (Enkä nyt ihan oikeasti edes kuvitellutkaan, että lapsi selviäisi ilman minkäänlaisia vastasyntyneiden ongelmia yhdeksän kuukauden oleilusta diabeetikon mahassa, vaikka sokerit pysyisi kuinka hyvinä. Mutta ainahan sitä saa haaveilla.)
Tämäkin lääkäri oli käynnistyksen kannalla viikolla 38. Eli nyt toivotaan vain, ettei Tri Sokeri enää satu tielle noita aikeita torpedoimaan. Tämän lääkärin mukaan kohdunsuu olisi jo kahdelle sormelle auki. (Tosin se oli niin pieni ihminen, että sen sormiakin menee varmaan kaksi sinne mihin toisilla menee vain yksi. Viime viikolla Tri Nietos oli sitä mieltä, että yhdelle sormelle ollaan auki.) Pääasia, että jotain tapahtuu sielläkin päässä. Tämän päiväinen lääkäri sanoi, että "aukile tuntuu", se siis koski jo Santeri Alkion päätä! Jännääkin jännempää.
Seuraava kontrolli ensi viikon keskiviikkona. Minuakin käytettiin EKG-käyrässä ja jossain sydänverikokeessa, koskapa tämänhetkiseen flunssaan on liittynyt rintakipuja. Niitä veikkailtiin tosin hengityslihasperäisiksi, mutta tulipa tsekattua. Huomenna soittavat niistä tuloksista.
maanantai 9. joulukuuta 2013
35+0
Tänään piti oikein asiasta tehden käydä ostamassa vauvalle kaikenlaista tarviketta. No, ei ostettu mitään. Esikoinen sen sijaan sai talvihaalarin, kypärälakin, monot, sukset, kahdet sukkahousut, kaksi yöpukua sekä collegepaidan. Niin siinä käy kun ei ole paikalla pitämässä puoliaan. (Tämä on kunkin hyvä oppia jo sikiövaiheessa.) Ihan pyhä tarkoitus oli hankkia Santeri Alkiolle sellainen päiväsängyksi muutettava sitteri, mutta niitä ei ollut siellä missä niitä piti olla ja niin sitten harhautuivat ajatukset esikoisen päivänpolttaviin tarpeisiin. Mahassa ollessa kuitenkin pärjää vielä aika vähillä vermeillä. (Tällainen nepotismi ei toistu, lupaan, vaan tästä lähin kumpikin saa roinaa ihan yhtä paljon.)
Neuvolassakin kävin, siellä kaikki hyvin. Pissat, paineet, hempat, painot, sydänäänet - kaikki ok. Täti teki taas käsikopelopainoarvion, johon jostain syystä luotan vähän paremmin kuin ultraan, koska siihen ei niin pääse vaikuttamaan sääriluun tai mahan asennot tai huonot näkyvyydet. (Sitä paitsi, Täti jää kohta eläkkeelle, joten muutaman painoarvion se on käsikopelollakin ehtinyt uransa aikana tekemään.) Sehän oli melkoinen - "noin kolme kiloa". Jos se pitäisi paikkansa, verrattuna edelliseen ultraan (joka saattoi olla alakanttiin), kasvua olisi tullut 500 g viikossa. Itse pidän nyt tulevan keskiviikon painoarvioultrassa paniikissa-pitkin-seiniä-juoksemis-rajana 2 800 g. Sen pystyy vielä juuri ja juuri järjellä käsittämään (kasvuna per viikko). Mutta onpa kyllä taas jännää.
Joskus aiemmin sanoin, ettei Santeri Alkio tunnu isolta - kyllä nykyään muuten tuntuu. Sellaista paikkaa ei mahasta löydy, jota se ei tarkalleen täytä ja johon se ei yllä. Yhtä aikaa on hengitysvaikeuksia ja pissat housussa, kun puristuksissa on sekä keuhkot että virtsarakko. Ihan tosissaan sen kasvuseurannan kanssa saa olla hemmetin tarkkana tämän loppuajan.
Neuvolassakin kävin, siellä kaikki hyvin. Pissat, paineet, hempat, painot, sydänäänet - kaikki ok. Täti teki taas käsikopelopainoarvion, johon jostain syystä luotan vähän paremmin kuin ultraan, koska siihen ei niin pääse vaikuttamaan sääriluun tai mahan asennot tai huonot näkyvyydet. (Sitä paitsi, Täti jää kohta eläkkeelle, joten muutaman painoarvion se on käsikopelollakin ehtinyt uransa aikana tekemään.) Sehän oli melkoinen - "noin kolme kiloa". Jos se pitäisi paikkansa, verrattuna edelliseen ultraan (joka saattoi olla alakanttiin), kasvua olisi tullut 500 g viikossa. Itse pidän nyt tulevan keskiviikon painoarvioultrassa paniikissa-pitkin-seiniä-juoksemis-rajana 2 800 g. Sen pystyy vielä juuri ja juuri järjellä käsittämään (kasvuna per viikko). Mutta onpa kyllä taas jännää.
Joskus aiemmin sanoin, ettei Santeri Alkio tunnu isolta - kyllä nykyään muuten tuntuu. Sellaista paikkaa ei mahasta löydy, jota se ei tarkalleen täytä ja johon se ei yllä. Yhtä aikaa on hengitysvaikeuksia ja pissat housussa, kun puristuksissa on sekä keuhkot että virtsarakko. Ihan tosissaan sen kasvuseurannan kanssa saa olla hemmetin tarkkana tämän loppuajan.
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
34+6
On paradoksaalista, miten ihmisellä voi olla ikävä sellaista tyyppiä, jota a) ei ole koskaan nähnyt ja b) joka ei koskaan enää tulee olemaan fyysisesti niin lähellä, kuin juuri nyt (=sen ikävöivän ihmisen mahassa). Santerin potkuja ja myörintää kuulostellessa on jo sellainen tunne, että voi kunpa se olisi jo täällä, oikeasti sylissä. Vaikka synnytys pelottaakin, niin enemmän sitä kuitenkin jo innokkaasti odottaa. Näkisi vihdoin, millainen tyyppi siellä on. (Vaikka "tiedän" kyllä, että sillä on tuuhea musta tukka, tummat, vähän vinot silmät ja terävä leuka. Saattepa nähdä.)
Samaan aikaan kun ikävöin Santeria, ikävöin jo etukäteen esikoisen kanssa vietettäväksi parahultaisesti riittävää aikaa. Ei ole tällaista enää kauan, kun kohta niitä on kaksi ja pienempi luonnollisesti vaatii leijonanosan kellonympäryksestä. Se on epäreilua minun ykköstyttöäni kohtaan! Ikävöin etukäteen jo esikoisen kanssa vietettäviä raukeita sunnuntaiaamuja (kuten tämä aamu), jolloin noustaan vasta yhdeksältä, sinne asti päästään helpostikin lauseella: "Pistä, kulta, vielä nukkumaan - äiti on tässä vieressä." (Luulen, että Santeri ei tyydy ihan noin vähään, vaan vaatii tekoja sanojen sijaan, mokoma.)
Viimeiseksi, muttei vähäisimmäksi, ikävöin jo etukäteen tätä blogia. Tämähän tulee auttamatta tiensä päähän noin kolmen viikon kuluttua. En ole koskaan kirjoittanut näin avoimesti ja saanut näin paljon avointa palautetta, vertaistukea ja muiden ihmisten kokemuksia. Olen äärettömän kiitollinen teille, että olette jaksaneet lukea kaikki pelot, murheet, turvotukset, kutinat, turhat hätäilyt ja verensokerit. Tarinan kiehtovuudessa on varmasti välillä ollut hieman toivomisen varaa.
Jos kaikki menee hyvin (edelleen tuo lause toistuu usein päivittäisessä kielenkäytössä), lopetan blogin vähän yli kolmen viikon kuluttua synnytyskertomukseen ja valokuvaan. Toivon todella, että niin tässä tulee käymään. Santeri muuttaa kohtuni ulkopuolella, siitä tulee Henkilö, enkä koe enää omaavani samalla tavalla oikeutta kertoa kaikkia sitä koskevia asioita muille ihmisille kuin tähän saakka. (Katson tämän vähän niin kuin vuokranantajan oikeudeksi, samassa kropassa kun tässä vielä majaillaan.)
Mutta siihen saakka aion märehtiä täällä asioita niin kuin tähänkin asti. Huomenna märehdin neuvolakäyntiä ja keskiviikkona on taas äitipoli. Vähiin käy piikit aamukammassa...
Samaan aikaan kun ikävöin Santeria, ikävöin jo etukäteen esikoisen kanssa vietettäväksi parahultaisesti riittävää aikaa. Ei ole tällaista enää kauan, kun kohta niitä on kaksi ja pienempi luonnollisesti vaatii leijonanosan kellonympäryksestä. Se on epäreilua minun ykköstyttöäni kohtaan! Ikävöin etukäteen jo esikoisen kanssa vietettäviä raukeita sunnuntaiaamuja (kuten tämä aamu), jolloin noustaan vasta yhdeksältä, sinne asti päästään helpostikin lauseella: "Pistä, kulta, vielä nukkumaan - äiti on tässä vieressä." (Luulen, että Santeri ei tyydy ihan noin vähään, vaan vaatii tekoja sanojen sijaan, mokoma.)
Viimeiseksi, muttei vähäisimmäksi, ikävöin jo etukäteen tätä blogia. Tämähän tulee auttamatta tiensä päähän noin kolmen viikon kuluttua. En ole koskaan kirjoittanut näin avoimesti ja saanut näin paljon avointa palautetta, vertaistukea ja muiden ihmisten kokemuksia. Olen äärettömän kiitollinen teille, että olette jaksaneet lukea kaikki pelot, murheet, turvotukset, kutinat, turhat hätäilyt ja verensokerit. Tarinan kiehtovuudessa on varmasti välillä ollut hieman toivomisen varaa.
Jos kaikki menee hyvin (edelleen tuo lause toistuu usein päivittäisessä kielenkäytössä), lopetan blogin vähän yli kolmen viikon kuluttua synnytyskertomukseen ja valokuvaan. Toivon todella, että niin tässä tulee käymään. Santeri muuttaa kohtuni ulkopuolella, siitä tulee Henkilö, enkä koe enää omaavani samalla tavalla oikeutta kertoa kaikkia sitä koskevia asioita muille ihmisille kuin tähän saakka. (Katson tämän vähän niin kuin vuokranantajan oikeudeksi, samassa kropassa kun tässä vielä majaillaan.)
Mutta siihen saakka aion märehtiä täällä asioita niin kuin tähänkin asti. Huomenna märehdin neuvolakäyntiä ja keskiviikkona on taas äitipoli. Vähiin käy piikit aamukammassa...
perjantai 6. joulukuuta 2013
34+4
Minullahan on mahdollisesti alhaisin kipukynnys koko maailmassa. Jo verensokerimittaus sattuu, insuliinin pistäminen on välillä yhtä helvettiä jos sopivaa paikkaa ei heti löydy ja vahingossa tökkää neulan kipeästi. Laboratoriossa kyynärtaipeesta otettavat verikokeet saavat kylmän hien otsalle. Tatuoijani on ainoa ihminen, jonka olen saanut hämättyä asian suhteen - olen kuulemma ihanteellinen asiakas koska minulla on niin "korkea kipukynnys". Mutta minäpä varustaudunkin tatuointisessioon aina ottamalla etukäteen buranan tai pari. (Ei saa kertoa kenellekään.)
Tosi asia viime synnytyksestä on se, että minulta meinasi lähteä taju. Ihan aikuisten oikeasti. Sekä isäntä, että kätilö kertoivat (jälkikäteen, tietysti) monesti pelänneensä sammumistani ja sitä, miten kaikki oikein päättyy, kun tärisin horkassa, oksensin tyhjää ja silmät pyörivät päässä nurinpäin. Minä + kipu = äärimmäisen huono ja potentiaalisesti vaarallinen yhdistelmä. Tuon yhdeksän tunnin aikana on pitkiä jaksoja, joista minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa ja "synnytysmuistoni" perustuvat monelta osin siihen, mitä minulle ovat muut ihmiset kertoneet, joko suullisesti tai synnytyskertomuksessa.
Miten siis voi olla mahdollista, että kokemukseni synnytyksestä on positiivinen? Voin jopa sanoa sen ansiosta parantuneeni synnytyspelosta, josta kärsin edellisessä raskaudessa.
Siihen vaikuttaa varmasti kolme asiaa. Se, että hetkeksikään ei tullut sellaista tunnetta, että kaikki kipu on turhaa eivätkä asiat etene. (Tämän takia suhtaudun tällä kertaa epäilevästi sekä käynnistykseen että epiduraaliin, joiden molempien pelkään jumiuttavan prosessin johonkin kohtaan.) Se, että ympärillä oli ihmisiä, jotka osasivat tukea ja ohjata - isäntä ja kätilö. (Isäntä oli muuten aivan loistava tuossa puuhassa, olimme tietenkin pitkiä aikoja kahdestaan ja se pärjäsi uskomattoman hyvin horkassa tärisevän, oksentelevan ja hämärän rajamailla keikkuvan vaimonsa kanssa.) Sekä lopulta se, että lapsi tuli ulos ilman mitään suurempia toimenpiteitä tai ongelmia. Koin onnistuneeni synnyttäjänä, vaikka tosiasiassa suuremman onnistumisen tunteen taisivat ansaita kätilö ja isäntä, jotka onnistuivat pitämään minut tajuissani läpi koko prosessin.
Pitkän aikaa synnytyksen jälkeen suhtautumiseni synnytyksiin ylipäätään oli kovin positiivinen. En ole tässä raskaudessakaan pahemmin sitä pelännyt - mutta nyt ajankohdan lähestyessä aivoni alkavat, ikävä kyllä, muistaa Kivun. Luulen, että synnytykseen pystyvät suhtautumaan lakonisella "mitä sä stressaat, menee miten menee" asenteella a) miehet (joiden ei tarvitse itse synnyttää) b) naiset, joilla kyseinen tapahtuma ei ole ihan lähitulevaisuudessa (tai ihan lähimenneisyydessäkään), eikä kipua tarvitse ajatella.
Omalla kohdallani fakta on, että kohta muuten sattuu niin perkeleesti. Taas. Todennäköisesti alle kuukauden sisällä oksennus lentää, kroppa tärisee ja silmät pyörivät päässä. Tilannetta ei voi mitenkään väistää, se tulee päälle kuin höyryjuna kiskoilla. Miten sellaiseen muka valmistautuu? Yhtä hyvin voisi pyytää ihmistä valmistautumaan roviokuolemaan tai elävältä nylkemiseen. Ero on tietenkin lopputuloksessa. Ehkä yritän keskittyä nyt siihen ja aktiivisesti sulkea mielestäni sen, mitä sen eteen vaaditaan. Tai sitten pyydän sen epiduraalin.
Tosi asia viime synnytyksestä on se, että minulta meinasi lähteä taju. Ihan aikuisten oikeasti. Sekä isäntä, että kätilö kertoivat (jälkikäteen, tietysti) monesti pelänneensä sammumistani ja sitä, miten kaikki oikein päättyy, kun tärisin horkassa, oksensin tyhjää ja silmät pyörivät päässä nurinpäin. Minä + kipu = äärimmäisen huono ja potentiaalisesti vaarallinen yhdistelmä. Tuon yhdeksän tunnin aikana on pitkiä jaksoja, joista minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa ja "synnytysmuistoni" perustuvat monelta osin siihen, mitä minulle ovat muut ihmiset kertoneet, joko suullisesti tai synnytyskertomuksessa.
Miten siis voi olla mahdollista, että kokemukseni synnytyksestä on positiivinen? Voin jopa sanoa sen ansiosta parantuneeni synnytyspelosta, josta kärsin edellisessä raskaudessa.
Siihen vaikuttaa varmasti kolme asiaa. Se, että hetkeksikään ei tullut sellaista tunnetta, että kaikki kipu on turhaa eivätkä asiat etene. (Tämän takia suhtaudun tällä kertaa epäilevästi sekä käynnistykseen että epiduraaliin, joiden molempien pelkään jumiuttavan prosessin johonkin kohtaan.) Se, että ympärillä oli ihmisiä, jotka osasivat tukea ja ohjata - isäntä ja kätilö. (Isäntä oli muuten aivan loistava tuossa puuhassa, olimme tietenkin pitkiä aikoja kahdestaan ja se pärjäsi uskomattoman hyvin horkassa tärisevän, oksentelevan ja hämärän rajamailla keikkuvan vaimonsa kanssa.) Sekä lopulta se, että lapsi tuli ulos ilman mitään suurempia toimenpiteitä tai ongelmia. Koin onnistuneeni synnyttäjänä, vaikka tosiasiassa suuremman onnistumisen tunteen taisivat ansaita kätilö ja isäntä, jotka onnistuivat pitämään minut tajuissani läpi koko prosessin.
Pitkän aikaa synnytyksen jälkeen suhtautumiseni synnytyksiin ylipäätään oli kovin positiivinen. En ole tässä raskaudessakaan pahemmin sitä pelännyt - mutta nyt ajankohdan lähestyessä aivoni alkavat, ikävä kyllä, muistaa Kivun. Luulen, että synnytykseen pystyvät suhtautumaan lakonisella "mitä sä stressaat, menee miten menee" asenteella a) miehet (joiden ei tarvitse itse synnyttää) b) naiset, joilla kyseinen tapahtuma ei ole ihan lähitulevaisuudessa (tai ihan lähimenneisyydessäkään), eikä kipua tarvitse ajatella.
Omalla kohdallani fakta on, että kohta muuten sattuu niin perkeleesti. Taas. Todennäköisesti alle kuukauden sisällä oksennus lentää, kroppa tärisee ja silmät pyörivät päässä. Tilannetta ei voi mitenkään väistää, se tulee päälle kuin höyryjuna kiskoilla. Miten sellaiseen muka valmistautuu? Yhtä hyvin voisi pyytää ihmistä valmistautumaan roviokuolemaan tai elävältä nylkemiseen. Ero on tietenkin lopputuloksessa. Ehkä yritän keskittyä nyt siihen ja aktiivisesti sulkea mielestäni sen, mitä sen eteen vaaditaan. Tai sitten pyydän sen epiduraalin.
torstai 5. joulukuuta 2013
34+3
On se ihmisen pää kummallinen värkki. Tai en minä muiden ihmisten päistä tiedä, mutta omani kyllä on.
Niin kuin arvata saattaa, uusin stressinaihe on nyt se mahdollinen käynnistys. Että kun tähän saakka on stressannut sitä, ettei käynnistetä, niin nyt stressaa sitä, että käynnistetäänkin. Kun eihän se käynnistetty synnytys (minun kummallisen pääni mukaan) ikinä onnistu. Siis ei ikinä, aina mennään lopulta sektioon hippulat vinkuen. (Kysykää googlelta, minäkin kysyin, tietenkin.) (Huolimatta siitä, että juuri äsken luin onnistuneen käynnistyskertomuksen eräästä seuraamastani blogista.)
Toinen stressin aihe on epiduraali, eli ajatukset alkavat selvästi pyöriä jo synnytyksessä. Stressaan sitä, että mitä jos en tälläkään kertaa saa epiduraalia ja "joudun" synnyttämään luomusti. Sitten seuraavassa hetkessä stressaan sitä, että mitä jos tällä kertaa saankin epiduraalin eikä synnytys sen takia etenekään niin jouhevasti kuin se muuten etenisi. (Epiduraalisynnytys ei muuten myöskään minun pääni mukaan ikinä onnistu. Ei ikinä, se venyy ja vanuu ja pitkittyy ja paukkuu ja ihminen on siinä letkussa kiinni päiväkausia eikä mitään tapahdu. Kysykää googlelta, minäkin kysyin, tietenkin.) (Huolimatta siitä, että juuri äsken luin onnistuneen epiduraalisynnytyskertomuksen eräästä seuraamastani blogista.)
Kaivoin esille edellisen synnytyskertomukseni. Huomasin, että minähän olen tällä kertaa kuulkaa potentiaalinen salamasynnyttäjä. Viimeksi kohdunsuu on avautunut kolmesta sentistä kymmeneen vähän yli tunnissa ja kysymyksessä oli sentään ensimmäinen synnytys. (Tosin, huom: Ei epiduraalia ja alla puolentoista tunnin ammeessa lilluminen.) Ei ihme, että olin hieman kipeä. (Tai "Tosi KIPEÄ. Oksentaa." niin kuin kätilö asian ilmaisee tuossa kohden synnytyskertomuksessa.) (Mitä varten minä sitten kärvistelin seitsemän ja puoli tuntia sen ensimmäisen kolmen sentin eteen, sitä ei tiedä kukaan.)
Ei käynnistystä eikä epiduraalia, kiitos. Jos kiljun tälläkin kertaa epiduraalin perään, sitä ei missään tapauksessa pidä minulle antaa. Ehkä tämä pitäisi kirjata jo etukäteen johonkin ylös: "Äiti kieltäytyy etukäteen epiduraalista ja tätä päätöstä tulee kunnioittaa, muuttaa äiti synnytyksen aikana mielensä sitten kuinka monta kertaa hyvänsä."
No, nämähän menee niin kuin ne menee, eipä niitä oikeasti voi ihan mahdottoman paljon suunnitella. Stressata kyllä voi sitäkin enemmän.
Niin kuin arvata saattaa, uusin stressinaihe on nyt se mahdollinen käynnistys. Että kun tähän saakka on stressannut sitä, ettei käynnistetä, niin nyt stressaa sitä, että käynnistetäänkin. Kun eihän se käynnistetty synnytys (minun kummallisen pääni mukaan) ikinä onnistu. Siis ei ikinä, aina mennään lopulta sektioon hippulat vinkuen. (Kysykää googlelta, minäkin kysyin, tietenkin.) (Huolimatta siitä, että juuri äsken luin onnistuneen käynnistyskertomuksen eräästä seuraamastani blogista.)
Toinen stressin aihe on epiduraali, eli ajatukset alkavat selvästi pyöriä jo synnytyksessä. Stressaan sitä, että mitä jos en tälläkään kertaa saa epiduraalia ja "joudun" synnyttämään luomusti. Sitten seuraavassa hetkessä stressaan sitä, että mitä jos tällä kertaa saankin epiduraalin eikä synnytys sen takia etenekään niin jouhevasti kuin se muuten etenisi. (Epiduraalisynnytys ei muuten myöskään minun pääni mukaan ikinä onnistu. Ei ikinä, se venyy ja vanuu ja pitkittyy ja paukkuu ja ihminen on siinä letkussa kiinni päiväkausia eikä mitään tapahdu. Kysykää googlelta, minäkin kysyin, tietenkin.) (Huolimatta siitä, että juuri äsken luin onnistuneen epiduraalisynnytyskertomuksen eräästä seuraamastani blogista.)
Kaivoin esille edellisen synnytyskertomukseni. Huomasin, että minähän olen tällä kertaa kuulkaa potentiaalinen salamasynnyttäjä. Viimeksi kohdunsuu on avautunut kolmesta sentistä kymmeneen vähän yli tunnissa ja kysymyksessä oli sentään ensimmäinen synnytys. (Tosin, huom: Ei epiduraalia ja alla puolentoista tunnin ammeessa lilluminen.) Ei ihme, että olin hieman kipeä. (Tai "Tosi KIPEÄ. Oksentaa." niin kuin kätilö asian ilmaisee tuossa kohden synnytyskertomuksessa.) (Mitä varten minä sitten kärvistelin seitsemän ja puoli tuntia sen ensimmäisen kolmen sentin eteen, sitä ei tiedä kukaan.)
Ei käynnistystä eikä epiduraalia, kiitos. Jos kiljun tälläkin kertaa epiduraalin perään, sitä ei missään tapauksessa pidä minulle antaa. Ehkä tämä pitäisi kirjata jo etukäteen johonkin ylös: "Äiti kieltäytyy etukäteen epiduraalista ja tätä päätöstä tulee kunnioittaa, muuttaa äiti synnytyksen aikana mielensä sitten kuinka monta kertaa hyvänsä."
No, nämähän menee niin kuin ne menee, eipä niitä oikeasti voi ihan mahdottoman paljon suunnitella. Stressata kyllä voi sitäkin enemmän.
maanantai 2. joulukuuta 2013
34+0
Viikonloppu osoittautui aivan liian pitkäksi ja eilen piti jo käydä synnytysosastolla, vaikka tänään jo olisi ollut (ja olikin) se normaali kontrolliaika. Liikkeet nimittäin vaimenivat olemattomiin perjantaista sunnuntaihin, sunnuntaina sain parhaimmillaan laskettua 14 tunnissa, joista nekin osa jo melko epävarmoja tapauksia. (Kymmenenhän riittää, mutta kun niistä kaikista en tosiaankaan voinut olla edes varma.) Käyrillä ja ultrassa liikkeitä tuli koko ajan - minä en tuntenut niistä kuin kaksi. Olen ennenkin manannut sitä etuseinämässä olevaa "paksua täkkiä" (=istukkaa) ja nyt manaan taas. Miten voi olla kahdessa peräkkäisessä raskaudessa istukka samassa paikassa, olen ollut käsityksessä, että se yleensä kiinnittyy kohdun takaseinään. Eikä sekään olisi tässä vaiheessa raskautta varmaan niin tehokkaasti enää vaimentanut liikkeitä, mutta lisänä minua on viikon verran supistellut siihen tahtiin, että maha tuntuu olevan aivan turta. En tosiaankaan tunne tällä hetkellä liikkeitä kunnolla, vaikka niistä kiistatta sekä ultrien että käyrien mukaan tuleekin. Hieman nolona kuuntelin sitä Santeri Alkion jalkapohjien pauketta käyräanturia vasten ja yritin painaa nappia aina liikkeen tuntiessani. Eipä montaa kertaa tullut painettua.
Tänään sitten oli äitipoli ja lääkärinä jälleen Tri Nietos. Otin puheeksi sen käynnistyspolitiikan ja toisin kuin Tri Sokeri ("ei käynnistetä ennen laskettua aikaa jos ei jotain erityistä syytä ilmene"), Tri Nietos oli sitä mieltä, että kyllä käynnistetään 38 tai viimeistään 39 viikolla, jos äidin paikat ja vauvan kypsyys suinkin antaa myöten. Toivottavasti nuo kaksi eivät nyt tällä välin keskustele keskenään, koska aion elää ja edetä Tri Nietoksen mielipiteen mukaan. (Ja toivoa, ettei Tri Sokeri enää satu tielle tässä raskaudessa.) Ei sillä, että minä sitä käynnistystä yhtään hinkuisin - mieluummin olisin ilman ja näkisin lapsiveden solahtavan ulos ihan itsestään tasan rv 38+0. Mutta on helpottavaa ajatella, ettei laskettuun aikaan saakka tarvitse stressata ja pinnistellä, jos ei itsestään ota käynnistyäkseen.
Painoarvio oli 2 496 g, edelleen juuri sen himpun verran keskikäyrän yläpuolella. Tri Nietos tosin totesi, että isoimmat harppaukset kasvussa on vielä todennäköisesti tulossa aivan loppusuoralla, joten tiivistä seurantaa edelleen. Tästä huolimatta olisi laittanut seuraavan ajan kahden viikon päähän, minä tivasin sen ensi viikolle. Toiveissa olisi, että saisin käydä kerran viikossa tästä loppuun saakka, niin ykköstyypitkin käsitykseni mukaan käyvät.
Melkeinpä paras uutinen oli se, että ulompi kohdunsuu oli jo vähän auki ja kanava lyhentynyt kahteen senttiin. Hitaasti mutta varmasti supistukset tuntuvat vaikuttavan, vihdoinkin. En epäile yhtään, etteikö tässä mennä kevyesti sinne 38 viikolle näilläkin supistuksilla, mutta jos ei tarvisi käynnistelemään alkaa ihan nollatilanteesta niin onnistumisprosentti olisi varmasti hieman parempi.
Muokkaus: Pitkäaikaisverensokeri oli 4,9. Ihan totta. Ei enää alemmas, olen tosissani. Alkaa olla melko tiukat lukemat.
Tänään sitten oli äitipoli ja lääkärinä jälleen Tri Nietos. Otin puheeksi sen käynnistyspolitiikan ja toisin kuin Tri Sokeri ("ei käynnistetä ennen laskettua aikaa jos ei jotain erityistä syytä ilmene"), Tri Nietos oli sitä mieltä, että kyllä käynnistetään 38 tai viimeistään 39 viikolla, jos äidin paikat ja vauvan kypsyys suinkin antaa myöten. Toivottavasti nuo kaksi eivät nyt tällä välin keskustele keskenään, koska aion elää ja edetä Tri Nietoksen mielipiteen mukaan. (Ja toivoa, ettei Tri Sokeri enää satu tielle tässä raskaudessa.) Ei sillä, että minä sitä käynnistystä yhtään hinkuisin - mieluummin olisin ilman ja näkisin lapsiveden solahtavan ulos ihan itsestään tasan rv 38+0. Mutta on helpottavaa ajatella, ettei laskettuun aikaan saakka tarvitse stressata ja pinnistellä, jos ei itsestään ota käynnistyäkseen.
Painoarvio oli 2 496 g, edelleen juuri sen himpun verran keskikäyrän yläpuolella. Tri Nietos tosin totesi, että isoimmat harppaukset kasvussa on vielä todennäköisesti tulossa aivan loppusuoralla, joten tiivistä seurantaa edelleen. Tästä huolimatta olisi laittanut seuraavan ajan kahden viikon päähän, minä tivasin sen ensi viikolle. Toiveissa olisi, että saisin käydä kerran viikossa tästä loppuun saakka, niin ykköstyypitkin käsitykseni mukaan käyvät.
Melkeinpä paras uutinen oli se, että ulompi kohdunsuu oli jo vähän auki ja kanava lyhentynyt kahteen senttiin. Hitaasti mutta varmasti supistukset tuntuvat vaikuttavan, vihdoinkin. En epäile yhtään, etteikö tässä mennä kevyesti sinne 38 viikolle näilläkin supistuksilla, mutta jos ei tarvisi käynnistelemään alkaa ihan nollatilanteesta niin onnistumisprosentti olisi varmasti hieman parempi.
Muokkaus: Pitkäaikaisverensokeri oli 4,9. Ihan totta. Ei enää alemmas, olen tosissani. Alkaa olla melko tiukat lukemat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)