20+4

Kävin nyt siellä diabeteslääkärillä. Pitkäaikaissokeri oli 5,3 eli käsittääkseni aivan mallioppilaan luokkaa. Kilpirauhasarvoissa ei ollut mitään vikaa (TSH oli 1,2 ja se toinen, jossa on joku numero, TV4H tai joku, oli 13). Se itselleni tekemä vajaatoiminta diagnoosi oli siis väärä ja se kuristava tunne kaulan tietämillä taitaa johtua niistä verenkiertohäiriöistä kohdun painaessa verisuonia. (Toim. huom.)

Lääkäri kävi vihkosta läpi kahden viime viikon verensokerit ja oli niihin tyytyväinen, sanoi, että "nämähän menee kuin kiskoilla". Painosta meinasi alkaa naputtamaan, mutta kun sille selvisi, että paino on laskenut sitten raskauden alun, niin jätti naputtamatta. Passitti kuitenkin ravitsemusterapeutille, kun "tuo painoindeksi on mitä on - niin jos sitä jäisi jotain sinne selkärankaan sitten muhimaan".

Käyn siis nyt ravitsemusterapeutilla kuuntelemassa kiltisti, kuinka pitää syödä ruisleipää 6 viipaletta päivässä ja syödä puuroa ja perunaa ja välttää rasvaa ja suosia kevyttuotteita. (Tuom. huom. nro 2: Söin "terveellisen ja ravitsemussuositusten mukaisen" sairaala-aamiaisen siellä synnytysosastolla: ruispuuroa, ruisleipää, kevytlevitettä, rasvatonta maitoa. Verensokeri tunti aamiaisen jälkeen 9,2. Jep. Että siinä niille ravitsemusterapeuteille. Mun tavallisesti suosimani turkkilainen jugurtti, rasvaa 10% - mustikka - aamiainen nostaa ne tasan 6,2:een.) Diabeteshoitajalle tulee kanssa aika kuuden viikon päähän. Diabeteslääkärin seurannassa kuulemma pitäisi olla, mutta kun tämän sairaalan resurssit ei riitä siihen. Jos minun pitää valita, niin enemmän äitipolia, vähemmän diabeteslääkäriä, kiitos - eli ihan oikein menee. Ihminen nyt seuraa omat verensokerinsa kyllä ja voihan ne äitipolilta konsultoida jos jotain tulee. Mutta minä olenkin noviisi diabeetikkona enkä varmasti ymmärrä kaikkia piileviä vaaranpaikkoja.

Se mikä itseä mietityttää, oli taas verenpaine 114/63. Ei ole yhtään linjassa nämä viimeaikaiset paineet viime raskauden ja tämän raskauden tähän astisten verenpainelukemien kanssa.

20+3, vol. 2

Se on noussut ylös sieltä! Halleluja!

Kyllä voi normaali olotila tuntua taivaalliselta! Eläköön Santeri Alkio, sikiöistä armollisin!

20+3

Voi olla vielä aikaista iloita, mutta näyttäisi siltä, että tästä saattaisi tulla ensimmäinen vähän helpompi päivä yli viikkoon. Ainakin vielä veri tuntuu virtaavan päähän asti ja henkikin kulkee normaalisti. Edelleen tuntuu kumartuessa siltä, että S. Alkio punkee ulos alakerrasta, aivan sama mistä rapusta, mutta ulos on päätetty tulla. Se ei kuitenkaan ehkä ihan niin pahasti paina enää verisuonia, koska kuten sanottu, pystyn jopa hengittämään.

Olen myös nukkunut kokonaisen yön! Ratkaisu on tässä: Säkkituoli.

Soitin varmuuden vuoksi neuvolaan aamulla, koska Tohtori Google (käyn edelleen hänen vastaanotollaan, vaikkei pitäisi) kertoi enimmäkseen, että tällainen paineen tunne lantiossa ja alakerrassa enteilee synnytystä. (Osumat tulivat tosin koskien loppuraskautta, olen taas googlesta ainutlaatuinen tässäkin asiassa.) Neuvolan täti sanoi, ettei tämä ole näillä viikoilla mitenkään ennenkuulumatonta - kohdun alkaessa kunnolla kasvaa kuulemma pitäisi helpottaa ja vauvan nousta ylöspäin. Esikoisesta en muista mitään tällaista. Loppuaikoina vitsailimme isännän kanssa, että sille pitää varmaan piirtää kartta ulostulotiestä, kun tyyppi vain seilasi ees taas ja enimmäkseen painoi keuhkojani. Kertaakaan se ei yrittänyt punkea ulos etukäteen. Santeri Alkiolle näyttää ulostulotie olevan selvillä jo hyvissä ajoin. Kai ne lapset sitten tosiaan on erilaisia, mutta pyyntönä esittäisin, että tämä nykyinen haudottava jo päättäisi nousta hieman ylemmäs. Potkutkin tuntuu juuri häpyluun yläpuolella.

Neuvolan täti kertoi myös bakteeriviljelyiden, klamydia- ja hiivatestin tulokset: negatiivisia kaikki, eli supistelut johtuvat jostain muusta.

Eilen sattui mahaan ja selkään taas aivan hirvittävästi. Ei kuitenkaan supistellut, eli kai ne niitä kasvukipuja sitten oli. Kaiholla muistelin niitä aikoja, kun sai valittaa sitä, ettei ole mitään raskausoireita. Valituksen määrä on näköjään vakio.

20+1

Puoliväli ohitettu. Vih.Doin.Kin.

Kyllä ei ole mennyt yhdessä hujauksessa, eikä parhaalla tahdollakaan voi ihmetellä, että "mihin se aika jo vilahti" eikä taivastella, että "kohta meillä on jo oma nyytti kotona". Tässä on ollut jo tähän mennessä niin monta mutkaa matkassa, että tuntuu, kuin olisin ollut raskaana vähintään vuoden. Ja meno senkun kovenee, luulenma, ja mutkat kiristyvät.

Supistuksia ei ole tullut, ei selkään eikä mahaankaan kuin parin päivän aikana yhteensä alle viisi. Nukkuminen on hankalaa, ellei mahdotonta. Luulen paikallistaneeni ongelman ytimen: Tyyppi on aivan liian alhaalla lantiossa ja sen takia kohtu (ynnä se kaikki muu maha, mitä tässä on kerrytetty vuosien varrella) painaa nivusissa kulkevia suuria verisuonia. Sen takia huimaa, päätä särkee ja verenpaine on alhaalla. (Ja sitten kun on tarpeeksi huono olo, niin alkaa supistella.) Eikö se pääse nousemaan sieltä ylös ylämahamakkaroiden takia, vai onko se tosissaan jo tulossa sieltä pois? Sitä kun ei tiedä. Olo on hirveä, kipeä ja väsynyt. Edelleen toistan: Laihduttakaa hyvät ihmiset, ennen kuin raskaudutte.

Laihduttamisesta puheen ollen, nyt kun olen pariin otteeseen "vieraillut" synnytysosastolla, olen kyllä tullut huomaamaan, että osa suomalaisista vastasynnyttäneistä äideistä on kyllä tavattoman lihavia. Siis ihan minun kokoisiani, ja vielä suurempiakin. Sitähän minä en tiedä, onko heillä se paino ollut alunperinkin tällainen vai onko kertynyt raskauden aikana. Mutta luulenpa tietäväni, mitä ovat läpi käyneet, polot. Kun tämä rääkki on ohi, laihdutan vielä vähintään kaksikymmentä kiloa, ihan oman itseni, enkä kenenkään muun takia. (Veikkaan, että raskauden aikana lähtee yhteensä taas se kymmenen, mikäli tämä nyt vielä kestää jonkin aikaa.)

19+6

Minä täällä taas, Neuroosiasta, päivää. Ei vaan, ihan oikeista vaivoista johtuen suuntasin jo toista kertaa ennen raskauden puolta väliä synnytysosastolle päivystysluontoisesti. (Miksi kaikki aina tapahtuu viikonloppuisin? Miksi?)

Olen supistellut keskiviikosta asti, varsinkin öisin, jatkuvasti ja pitkäkestoisesti. Ne selkävaivat, mistä kerroin viimeksi ja se kuristava tunne - kun ne jatkuivat aaltoina ja niihin alkoi välillä, ei koko ajan, liittyä kohdun supistumista - tulkitsin ne lopulta supistuksiksi. Tunne on inhottava - se alkaa alaselästä, kulkee selkärangan läpi ja niskaan saapuessaan aiheuttaa kuristavan tunteen, vähän aikaa on vaikea hengittää. Pahimmillaan selkäranka tuntuu puristuvan kasaan pituussuunnassa. Sitten "tilanne" raukeaa, vain alkaakseen uudelleen muutaman minuutin päästä.

Aluksi yritin hierotuttaa hartioita ja makoilla lattialla selkää rentouttaakseni, ja ehkä siitä ihan vähän olikin apua, ei kuitenkaan tarpeeksi, koska viime yö meni kokonaan näiden selkä- (ja ihan tarpeeksi usein myös maha-)supistusten kielissä. Kipeitä ne eivät olleet, mutta voitte kuvitella, miten inhottavalta tuntuu, kun joku jättiläinen ottaa kiinni selkärangan ala- ja yläpäästä ja yrittää vääntää kaarelle. Siihen päälle vielä hengitysvaikeus, niin jo tuntuu höpöltä. Lisäksi supistuksia tuli niin tiheästi, että pelkäsin olevan vain ajan kysymys, koska ne muuttuvat kipeiksi ja olin taas varma keskenmenosta.

Aamulla viimeinen pisara oli kaksi supistusta, joihin liittyi selkeä, polttava alavatsa- ja alaselkäkipu. Tippa linssissä soitin synnytysosastolle/äitipolille ja kyllä ne ihanat ihmiset taas vain käskivät tulemaan sinne näytille, vaikka oikeasti alkaa tuntua siltä, että kuormitan niiden resursseja enemmän kuin kaikki muut tällä hetkellä raskaanaolevat yhteensä.

Mitä siellä sitten selvisi? No ainakin se, että kohdunkaula on pehmennyt, mutta muuta "vahinkoa" ei ole vielä tapahtunut. Sitä oli jäljelläkin vielä 4 cm, eikä mikään paikka ollut auennut, joten ei tässä synnytys ole ihan näillä hetkillä käynnistymässä. Tietysti olisin toivonut, ettei paikatkaan ennen puolta väliä (damn it!) olisi alkaneet pehmentyä, mutta ei se kuulemma ennenkuulumatonta ole aiemmin synnyttäneillä.

"Selkäsupistuksista" puhuttiin lääkärin kanssa pitkään, hän mietti vaihtoehtoja, mitä muuta ne voisivat olla kuin supistuksia. Ehkä selkävaivoja, jotka ärsyttävät varsinaiset mahanpuolella tuntuvat supistukset käyntiin? Ehkä kohtu painaa joitain isoja suonia, saa aikaan verenkiertohäiriön ja se puolestaan saa supistukset alkamaan? Oli miten oli, verenpaineeni on ollut naurettavan matalalla nämä viime päivät. (65/110 luokkaa.) Kerroin lääkärille, että edellisessä raskaudessa tällaisia "selkäsupistuksia" tuli muutama, raskauden loppuvaiheessa. Heräsin niihin yöllä ja ne helpottivat muutettuani asentoa. Nyt niitä on tosiaan tullut keskiviikosta lähtien, maatessa, istuessa, seistessä, you name it.

Otettiin erilaisia tulehdusnäytteitä, vaikkei kuulemma mitään tulehdusta muistuttavaa ollut näkyvissä. Santeri Alkio näytti voivan hyvin ultrassa, lapsivesitilanne "hyvä" (uskoisin, että "hyvä" on tässä "normaalin rajoissa", koska tuskin se kovin äkkiä on muuttunut) ja kaikki muutenkin ok. Huomenna pitää viedä pissanäyte labraan virtsatulehduksen poissulkemiseksi.

Niitä kuristavia supistuksia on tullut muutamia osastokäynnin jälkeenkin, mutta onneksi niihin ei enää ole liittynyt kipuja. Odotan jännityksellä ensi yötä. Selkä on kuin hakattu kaiken supistelun jäljiltä. Nyt stressaan tietenkin lapsivesiasian lisäksi sitä, miten nopeasti supistukset jatkuessaan pehmentävät paikkoja ja montako viikkoa tässä on "synnytykseen". (Toivon todella, että kyse on silloin jo synnytyksesta, ei keskenmenosta.) Lääkäri sanoi, että "kuulostellaan". Tehkäämme siis niin.

19+3

Sorry, taas tulee vali-vali ja vali-vali. Nyt olen nimittäin diagnosoinut itselläni kilpirauhasen vajaatoiminnan. On tosi kätevää, kun ei välttämättä tarvitse ottaa yhteyttä kehenkään ammattilaiseen, vaan voi itse itseään diagnosoiden edetä tämän raskauden ja siihen liittyvien neuroosien kanssa. (Kiitos Googlelle.) Sattumoisin kyllä kävin tänään verikokeissa diabetespolia varten ja siinä listassa oli myös kilpirauhasarvot, joten ihan virallistakin kannanottoa asiaan saataneen ensi viikon perjantaina.

Syy siihen, miksi olen taas viihtynyt Googlessa, vaikkei sinne enää pitänyt mennä, on se, että eilen ilmaantui kuristava tunne kurkkuun käydessäni nukkumaan. Sopivaa asentoa ei löytynyt millään. Kuristus ei rajoittunut henkitorveen, vaan tuntui alkavan alaselästä asti ja kulkevan selkärankaa pitkin kaulan tienoille. Se hellitti aina hetkeksi asentoa vaihtaessa, mutta alkoi melkein heti uudestaan. Päädyin nukkumaan yön kahden tyynyn väliin kötöstettynä niin että toinen tyyny oli vatsan alla, toinen tuki selkää ja itse kiikuin siinä välissä jonkinlaisessa puolittaisessa kylkiasennossa.

Kuristava tunne tuntuu nytkin, istuessa, myös siellä selkärangassa. Selkärankaan ei tohtori Google ottanut kantaa, mutta muuten tarjosi kilpirauhasen vajaatoimintaa (ihan mahdollista - on struuma jo ennestään, on masennusta, kuulemma pahenee raskauden aikana) tai närästystä (voi se sitäkin olla, eilen leivoin karppaajan suklaamuffinsseja ja kiskaisin sellaisen iltapalaksi ynnä tänään aamupalaksi yhden.) Oli mitä oli, niin saisi loppua, koska pyörryttää ja ihan suoraan sanottuna alkaa jo pikkuhiljaa ketuttaakin. Kiva olisi jo hengittää välillä.

Tuohon kilpirauhaseen sopisi myös se, että alkuraskaudessa, jossa todettiin liikatoiminta, olin todella virkeä ja käsittämättömän aikaansaava. Lääkärit ennustivat liikatoiminnan loppuvan jossain vaiheessa ja nyt oma olotilani on aivan selvästi muuttunut vetämättömäksi ja (kuten blogiteksteistä näkee) masentuneisuuteen taipuvaiseksi. Jännä nähdä, mitä ne arvot näyttää, vieläkö ollaan raja-arvojen sisällä vai onko menty sinne toiseen ääripäähän.

19+2

Kävin eilen taas vaateostoksilla. Tekisi mieli ostaa sitä sun tätä nyt kun olo tuntuu hyvältä ja kevyeltä terveellisen ruokavalion ja sokeritasapainon löytymisen ansiosta. ("Kevyt" on suhteellinen käsite.) Mutta se maha. Mahdun kyllä yhä useampiin vaatteisiin, mutta mikään ei istu vaan pingottuu makkarankuoreksi pötsini ympärille.

Mammavaatteiden valmistajat eivät tähän mennessä ole uskoneet, että minunkin kokoiseni ihminen voisi olla raskaana. Nyt sain kuitenkin itseni tungettua XL-kokoisiin äitiysfarkkuihin. Jätin ostamatta, koska lahkeet olivat noin kilometrin liian pitkät. Sen sijaan löysin sievän, petroolinsinisen tunikan, jossa on poikkileikkaus rinnan alla ja jossa on armollisesti tilaa vatsakummulle.

Viime raskauden aikana en ostanut yhtään uutta vaatetta, koska kapenin muualta sitä mukaa kun vatsa kasvoi ja saatoin käyttää omia vaatteitani äitiysvaatteina loppuun asti. (Joku hyöty ylipainostakin, hähää.) Nyt maha on kuitenkin suurempi, ainakin tällä hetkellä ja lempparihousuni ovat jo käyneet pieneksi. Sitä paitsi, shoppailu onkin yllättävän kivaa, kun oikeasti löytää kaupastakin vaatteita eikä tarvitse aina tilata telttoja ellokselta.

19+1

Edellisen postauksen jälkeinen viikko on kulunut seesteisemmissä merkeissä. Ensinnäkin esikoinen oli taas pois tarhasta sairaslomalla ja äitini oli täällä mukeloa hoitamassa, mikä omalla kohdallani tarkoitti paitsi sitä, ettei tarvitse olla yksin hormoniensa ja ajatustensa kanssa, myös sitä, että opinnäytetyötä oli oikeasti pakko tehdä. Henkisesti olen siis voinut olosuhteisiin nähden hyvin.

Maha muuttui taas "tyhjäksi" lauantaina ja sitä kesti maanantaiaamuun. Ei mitään tuntemuksia, ei potkuja, ei hipaisuja, ainoastaan muutama epämääräinen pyyhkäys, joka oikeasti saattoi olla mitä tahansa. Sunnuntai-iltana olin siis taas vakuuttunut tiedätte-kyllä-mistä. Maanantaiaamulle oli onneksi sovittu neuvolaan sydänäänten kuuntelu ja kyllähän ne sieltä heti löytyivät tällä kertaa. Tuli pari potkuakin, vaikka mitään en tuntenut. Täti sanoi, että Santeri Alkio on varmaan makoillut ja potkinut selkääni päin viikonlopun. Sellaiset kujeet saisi kyllä lopettaa, vaikka jokaisen mahan tyhjenemisen olenkin tähän saakka kestänyt aina hieman paremmin hermoin.

Tänään olisi sitten lapsivesiasiaan liittyen se lääkäri ja ultra. En oikeasti odota hirveän suurta valaistumista asiaan, ultra tehdään terveyskeskuksen laitteella, jota tk-lääkäritkin aina ääneen huonoksi moittivat. Voi hyvin olla, että epätietoisuus jatkuu joka tapauksessa sinne rakenneultraan saakka, mutta kyllä tänään varmaankin jotain jostain saa tietää. En tiedä, voiko liittyä lapsivesiasiaan, mutta viime viikolla parina päivänä kärsin korventavasta janosta ja join yhteensä 7 litraa vettä. En ollut syönyt mitenkään suolaisesti ja sokeritkin olivat kohdillaan, mieletön jano vain pakotti koko ajan juomaan. Olisipa vesi mennyt oikeaan osoitteeseen...

Etäyttämisen lopetuskampanja etenee myös, olen tietoisesti yrittänyt silitellä mahaani ja seurustella S. Alkion kanssa. Tänä aamunakin kyselin, että "kuka siellä oikein potkii?"( Ihan niin kuin vaihtoehtoja olisi kovinkin monta.)

Edit klo 10:50: "Niukahkosti, mutta normaalin rajoissa" oli lääkärin mielipide lapsivedestä. Ei valitellut laitteita eikä näkyvyyttä vaan oli aika varma asiastaan. Sanoi, että jos "vuotaa", yhteys äitipoliin tai neuvolaan, kumpaan nyt helpommin pääsee. (Ja äitipolihan sanoi jo, että sinne saa tulla). Muussa tapauksessa voi odotella sen kaksi viikkoa rakenneultraan. Tämä lääkäri sanoi, että kaikki hyvin, sykkeet, liikkeet, istukka sekä vettä molemmin puolin sikiötä. Hyvä niin.

"Niukahko" ei miellytä korvaa yhtään, "normaalin rajoissa" vähän lohduttaa.

18+2

En ole muistanut kiittää siitä, että te ihanat jaksatte tukea ja lukea. Itse tulisin varmasti hulluksi ilman, tai sitten hulluksi tulisivat läheiseni, koska johonkinhan tämä täytyy purkaa. (Ainakin minä koen niin.)

Olen tehnyt nyt sellaisen päätöksen, että lopetan Santeri Alkion "etäistämisen". (Tähän asti saan itseni tuon tuostakin kiinni ajattelemasta sitä menetettynä tapauksena ja sellaisena, jota ei voi päästää lähelle eikä siihen voi kiintyä.) Minähän olen sen äiti - eikä tämä, mitä "tämä" sitten onkaan tai miksi se osoittautuukaan, yksin minulle, tai edes lähinnä minulle tapahdu, vaan nimenomaan sille. Jos minä menetän lapsen, niin tough luck, mutta se menettää elämänsä, joka ei ole päässyt kunnolla edes alkuun. Kumpikohan meistä on enemmän sympatian tarpeessa? Ei siis ole kovin reilua, että se on siellä kohdussa itsekseen, ja minä teen täällä ulkopuolella kaikkeni ollakseni ajattelematta sitä, laulamatta sille, silittelemättä sitä. En minä sellainen halua olla. Eikä se takuulla yhtään vähempää satu, vaikka siinä etäistämisessä joten kuten onnistuisikin. (Eikä siinä onnistu, ei siinä kukaan voi onnistua.)

Kuten huomaatte, hormonipuntari näyttää taas aika armotonta keliä. En yhtään ihmettele, että viime raskaus meni niin synkissä merkeissä emotionaalisesti - ei varmaankaan voi olla pahempaa ajankohtaa tehdä positiivista raskaustestiä kuin juuri tämä noin puoliväli.

18+1

Esikoinen on tarhassa ja pitäisi kirjoittaa opinnäytetyötä, mutta en vain kerta kaikkiaan pysty siihen nyt keskittymään. Sen sijaan kirjoitan tätä, vaikka harvemmatkin päivitykset varmaan riittäisivät. Ei täällä kuitenkaan päivittäin mitään maata mullistavaa tapahdu. Raskaus vain pyörii päällimmäisenä mielessä ja siitä tekee mieli kirjoittaa.

Tunnen taas liikkeitä varsin selvästi, ne alkoivat tuntua potkuina perjantaiyönä siellä sairaalan epämukavalla sängyllä maatessa ja siitä lähtien ne ovat tuntuneet ihan helposti, oli se istukka nyt sitten siinä etuseinämässä tai ei. Se tuntuu mukavalta ja huojentaa mieltä, vaikka samalla siitä tulee jotenkin surumielinen olo: Kauanko niitä vielä tuntuu? Eipä tiedä se ressukka noin potkiessaan, että sillä saattaa kohta olla tosi tukalat oltavat, jos se lapsivesi on todella vähenemässä. Mitä konkreettisemmin tyyppi muistuttaa olemassaolostaan, sitä vaikeampi on enää ajatella, että "kävi miten kävi, otetaan kaikki vastaan". Ei se enää ole ollenkaan sama. Eikä tietysti ole koskaan ollutkaan, mutta panokset kasvavat koko ajan ja mahdollinen menetys tuntuu sitä pahemmalta, mitä pidemmälle päästään.

Neuvolatäti soitti tänään, pääsen ylimääräiseen ultraan (kuinkakohan monenteen?) ensi tiistaina.

Laskettuun aikaan on tänään tasan viisi kuukautta. Aivan helvetin pitkä aika.

18+0

Tänään oli järjestyksessä kolmas neuvolakäynti. Täti otti tosissaan huoleni viikonlopun tapahtumista ja yrittää järjestää ylimääräistä ultra-aikaa neuvolalääkärille tähän kolmen viikon väliajalle. Ensimmäinen neuvolalääkäri, jolta kysyttiin, ei kuulemma "osaa" arvioida lapsiveden määrää näillä viikoilla tai ottaa siihen kantaa. Kokeneemmalle jätettiin soittopyyntö. (Onkohan tuo lapsiveden määrän arviointi oikeasti jokin todella hankala juttu? Jos on, niin sittenhän on toivoa vielä siitäkin, että viikonloppuna ultrannut konkarikin olisi voinut tulkita kuvaa jotenkin väärin.) Mikäli ylimääräinen ultra ei onnistu, ensi maanantaiksi ainakin sovittiin sydänäänten kuuntelu, kyllä sekin mieltä rauhoittaa. Kamala olisi olla kolme viikkoa asian kanssa aivan yksin.

Paino oli edelleen laskussa (-165 g/vko), verenpaine 127/79 (wuhuu!), hemoglobiini 148. Sydänääniä ei vieläkään saatu neuvolan vehkeillä kuuluville, mutta monoa tuli niin että paikat tutisi ja anturi paukkui. (Tyyppi on vampyyri, ei pulssia lainkaan.) Istukka siis todellakin lienee siinä etuseinämässä, koska yrityksistä huolimatta ei sen "ohi" päästy ja välillä loppui jo dopplerista akkukin. Kohdun korkein kohta on enää yhden sormenleveyden navan alapuolella.

Mitä mielialaan tulee, täytyy kyllä sanoa, että onneksi on olemassa tuo esikoinen. Sen pöljäilyt jaksaa naurattaa joka päivä, eikä perässä juoksemiselta ehdi ajatella tähän raskauteen liittyviä asioita. Sitten kun se iltaisin sammuu, katselen Game of Thronesia itseni tainnoksiin. (Lähinnä ser Jaime Lannisteria, luonnollisesti.) Todellisuuspakoisuus saa elämässäni aivan uusia mittasuhteita tällä hetkellä.

17+5

Pääsin nyt pois sieltä osastolta, niin kuin tarkoitus olikin. Aamulla kiertävä lääkäri sanoi, että a) uskotaan kahta negatiivista testiä, b) valkovuoto lienee äkkiä muuttunut kirkkaaksi ja vetiseksi ja c) vielä virtsankarkailu on alkanut siihen päälle. Siitä vetinen tilanne alakerrassa. (Sorry vaan tästä kaikesta informaatiosta, jota ilman epäilemättä te tulisitte toimeen, mutta minä haluan edelleen merkitä itselleni mahdollisimman tarkasti muistiin tämän raskauden koukerot. Jos ei tästä jää muuta käteen, niin jää edes tämä päiväkirja.)

Olin väsynyt, mutta vähän jaksoin jankuttaa siitä vähentyneestä lapsivedestä ultrakuvassa. (En tosin kovin hanakasti.) Lääkäri sanoi, "Niin, se sanoi sen ääneen" (??? Tri Karppi siis? Miksi ei olisi sanonut?). "Näillä viikoilla voi ultrakuva näyttää siltä, että siellä on vähemmän vettä. Vielä rakenneultrassakin voi näyttää siltä ja sitten vasta myöhemmillä viikoilla kun munuaiset alkaa toimia kunnolla, niin blaa blaa blaa." En jaksanut jankuttaa, "että mutta koska kun sama ihminen teki kaksi viimeistä ultraa viikon välein ja sillä on ihan oikea, olemassa oleva vertailukohta, ja niin". Halusin vain pois sieltä.

Mitään ultria ei nyt tule ennen sitä 3.9. rakenneultraa, mutta toki painottivat, että milloin tahansa saa tulla takaisin vaikka samasta lapsivesiasiasta, jos yhtään vaivaa. Olkoon niin. Eihän tässä ole mitään tehtävissä, oli tilanne siellä minkälainen hyvänsä. Jos vesi vähenee, ei sitä kukaan sinne lisää saa laitettua. Jos istukka ei toimi kunnolla, ei sitä kukaan saa toimimaan kunnolla. Jos Santeri Alkiolla on jokin fataali kromosomihäiriö, ei sitä kukaan saa siltä pois. Viikkoja on niin vähän, että mihinkään ei voi puuttua edes synnytyksellä. Ainoa, mihin voi puuttua, on lapsiveden tihkumisesta aiheutuva infektiovaara - eikä se lapsivesi nyt näytä sieltä tihkuvan, juuri nyt ainakaan. Joten odotellaan epätietoisuudessa  kaikessa rauhassa sinne rakenneultraan asti.

17+4

Olen tällä hetkellä synnytys- ja naistentautien osastolla. Joudun olemaan täällä ainakin yhden yön. Syynä tähän on se, että soitin tänne kun parina päivänä on pariin otteeseen tuntunut "tiputtelevan" tai "tihkuvan" jotakin. Tänään taas melko lailla enemmän kuin pariin päivään. Epäilin tietenkin (melkein) heti lapsiveden tihkuttelua ja niin hekin, joten pyysivät näytille.

Lapsivesitesti näytti negatiivista, mutta tilanne alakerrassa oli "aivan kostea", vaikkakaan selkeästi sieltä ei vettä tullut. Ultratessa lapsivesi näytti kuitenkin silmämääräisesti vähentyneen. Päivystäjänä oli onneksi Tri Karppi, joten tutkimustulosta voi pitää luotettavimpana mahdollisena. (Hänhän teki edellisenkin ultran tasan viikko ja päivä sitten, joten tilanne lienee tuoreena mielessä).

Nyt olisi tarkoitus odotella, josko tuntisin uudestaan selkeästi sen saman "tiputtelun" tai "tihkumisen" ja sitten tehtäisiin testi uudelleen. Aamulla sitten - mikäli testi on negatiivinen jälleen - pääsisin kotiin, mutta lapsiveden määrä kontrolloitaisiin ultralla lähitulevaisuudessa.

Se, mikä tässä hieman takaraivossa kalvaa (tietenkin tämän kaiken ilmiselvän lisäksi) on se, että näinä kahtena ultrakertana Tri Karppi ei ole kertaakaan sanonut sikiöstä juuri mitään. Tänään ei yhtään mitään. Ei mitään rauhoitteluja "hänellä on täällä kaikki hyvin" tai "hyvältä näyttää" tyyliin - ja kuten aiemmin sanoin, hän ei todellakaan ole mikään kylmäkiskoinen tyyppi, päin vastoin. Uskoisin siis, että jos "kaikki näyttäisi hyvältä", niin hän sanoisi niin, ihan vain huojentaakseen potilaan mieltä. Nyt ainoastaan kommentit lapsiveden määrästä ("vähentynyt, mutta ei se vedetön ole") ja "Sullahan on kohta se rakenneultra?" Peeveli.

Enkä sitäkään oikein tiedä, että mitä tässä toivoisi testin tuloksen suhteen. Onko parempi, että sieltä tihkuu lapsivettä (ok, infektiovaara, mutta ainakin pieni mahdollisuus, että reikä menisi itsestään umpeen ja tihkuttelu loppuisi ja päästäisiin "viikoille") vai se, että ei tihku - ja vähentyneeseen lapsiveteen on jokin, potentiaalisesti vielä dramaattisempi selitys (istukan heikko toiminta, kromosomihäiriö)?

Oli miten oli, niin ei ole viilikset kovin korkealla tänään.

Edit klo 21.25: Toinenkin testi oli negatiivinen, eli lapsiveden tihkuttelusta tuskin on kysymys. Nyt yritän olla spekuloimatta asialla enempää, katson Some Like It Hot'in ja sen jälkeen yritän nukkua.

17+3

Ei pitäisi laittaa näitä idioottimaisia läskimaha kuvia tänne, mutta kun naurattaa niin kovasti, niin on ihan pakko.

Jotta ei pääsisi unohtumaan, millaisissa mittasuhteissa tässä painitaan. (Ei pullistelua eikä selän notkistusta.) Ja rv 17+3. Tämä alkaa silmämääräisesti olla saman kokoinen kuin edellisessä raskaudessa synnytyksen aikoihin (silloin kyllä olikin "pieni" maha, esikoisen syntymäpaino oli melko tarkalleen 3 kg) eikä painoa ole kuitenkaan kuin pari kiloa enemmän. (Alunperin siis, tällä hetkellä vielä neljä kiloa vähemmän kuin silloin synnytyksen aikaan.) Huomatkaa, miten sulavasti ylämahan läskit yhdistyvät alamahan raskausmahaan. Ihan menee täydestä. (Läski on kivikovaa.)

Ensimmäiset supistukset, check. (Eilen, ja vielä tänäänkin.) Alakerta "muusina", check. Tänään selvisin tosin parin kilometrin lenkistä kunnialla, lyllertäen kuin ankka.

Laihduttakaa hyvät ihmiset, ennen kuin raskaudutte.

17+1

Korvissa kohisee ja päässä pyörii. Verenpaine on taas takuulla aivan järjettömän korkealla. Se on alkanut olla nyt jokapäiväinen vaiva. (Tai mistä minä tiedän, kun ei ole sitä mittaria.) Tuntuu, että pumppu hakkaa kohta tiensä ulos rintakehästä ja aivoissa katkeaa jokin suoni ihan justiinsa. Soitan huomenna neuvolaan - eihän tällaista voi ihmisen fysiikka kestää. (Ja pyrkimykseni olisi kuitenkin olla hengissä vielä tämän raskauden jälkeenkin.)

Silloin kun verenpainetta on mittailtu neuvolassa tai äitipolilla, se on ollut 124-143/82-94. Samanlaisia korkeita lukemia, kuin edellisessä raskaudessa kautta linjan. (Kaivoin edellisen neuvolakortin esille.) Tuollaisissa lukemissa en ole huomannut oloani mitenkään kummalliseksi saati huonoksi. Olisi todella mukava tietää, mitä mittari näyttäisi nyt, kun olo tällainen.

Enkä googleta "korkea verenpaine raskauden aikana", en varmasti.

Edit klo 14:15: Kärvisteltyäni sohvalla makuuasennossa kolme tuntia, kävin mittaamassa neuvolan itsepalvelupisteessä verenpaineen. Vastoin kaikkia odotuksia, se oli 70/118 - ja tämä varsin vähäisen istumisen jälkeen, joten todennäköisesti koko päivän se on ollut jotain vielä matalampaa. Olisiko niin, että normaali/hyvä olo = 82-94/124-143 ja kamala olo/veri suonet katkeaa/taju meinaa lähteä = 70/118.

Tähänhän ei voi kuitenkaan luottaa, joten kai se mittari on hankittava kotiinkin.

Olo on tällä hetkellä vähän parempi.

17+0

Tänään paistaa aurinko, ja täytyy kirjoittaa taas, ettei blogi kävisi liian raskaaksi (nimestään huolimatta). Fiilis on oikein hyvä ja aurinkoinen. Muistelen taannoin toivoneeni, että "olisin aina tällainen" (viitaten alkuraskauden olotilaan). Sellaisena itselleni outona positiivarina ja aikaansaavana riuskana emäntänä olisikin tietysti ollut hauska jatkaa, mutta kyllä tilanne on selvästi muuttumassa, niin kuin viime päivinä on käynyt ilmi. Jahka tähän vielä löydään supistelut (viimeistään viikolta 22, veikkaan ma, jos entiset paikkansa pitää), liitoskivut ynnä muut hauskuudet, niin tänne tulee muutaman viikon päästä niin raskasta tekstiä, ettei sitä jaksa lukea enää kukaan. Juuri nyt on kuitenkin hyvä hetki.

Jotkut odottajat sanovat, että raskaus menee arjen ohella niin, ettei sitä huomaakaan. Minulla on kaksijakoinen raskaus. Yhtäältä en hetkeksikään voi unohtaa olevani raskaana, jatkuva verensokeriseuranta, ruokavalion vahtiminen ja insuliinipistokset aamuin illoin muistuttavat poikkeavasta olotilasta. Toisaalta, kun niitä oireita ei ole, saatan epähuomiossa nostella +20 kg vahvistimia auton perälle, kantaa yhteensä 15 kg instrumentteja, päästää epähuomiossa esikoisen (17 kg) hyökkäämään mahan päälle (viimeksi eilen se pääsi yllättämään unenpöpperöisen äitinsä) enkä muista aina varoa sen mustekalanlonkeromaisia ylä- ja alaraajoja, jotka iskevät milloin mistäkin odottamattomasta suunnasta mahaan, tumps! Ihan niin kuin Santeri Alkio ei kohtaisi ihan tarpeeksi riskejä jo ilman äidin tumpelointiakin.

No, kuten sanottu, tämä kaikki tulee varmasti muuttumaan muutaman viikon sisällä. Viimeksi olin (muistaakseni jo ennen rv 30) niin kipeä ja supistelevainen, että korttelin kiertäminen kävellen oli minulle kirjaimellisesti liikaa. Joten nautitaan tästä oireettomuudesta niin kauan kuin sitä kestää. (Ja yritetään muistaa olla nostelematta juttuja.)

16+6

Eilisen aallonpohjan jälkeen isäntä ja minä asetimme yksissä tuumin allekirjoittaneen nettikieltoon. Se tosin koskee vain kaikkia raskautta sivuavia sivustoja (terveydenhoidon ammattilaisten sellaiset mukaan lukien), koska mitä tähän aiheeseen tulee, tietämätön ihminen on onnellinen ihminen.

Luulen ymmärtäväni sellaisia, jotka sairastuvat synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Sen täytyy olla täysin yhteydessä hormoonitoimintaan, koska olen huomannut tällaisia "aallonpohjia" itselläni liittyen kuukautiskiertoon. Tämä vaiva on tosin ilmaantunut vasta edellisen raskauden jälkeen, mutta nyt niitä on ollut niin useasti (ja tunnistin eilen saman olotilan), että niihin alkaa ehkä saada jonkinlaista analyyttistä otetta. Toivottavasti se riittää (enkä sairastu masennukseen synnytyksen jälkeen). Ainakin siihen osannee reagoida, jos tarvetta tulee - tai näin sitä kuvittelee, ainakin tässä vaiheessa.

Persoonani ei myöskään ehkä ole siitä valoisimmasta päästä, joten itsepsyykkausta tarvitaan tässä raskausprojektissa niin kuin muussakin elämässä. Psyykkauksen tarpeesta on esimerkkinä voimautustatuointi, joka aloitettiin (mutta joka jäi kesken plussattuani) ennen raskautta ja jonka ydinajatuksena on kutakuinkin "it ain't over 'til it's over". Tämän yksinkertaisen totuuden kun muistaisi (ilman sitä tatuointiakin).

16+5

Varoitus: Tänään uin syvissä vesissä.

Tämän päivän olotila on vanha tuttu edellisestä raskaudesta. Silloin pidin sitä äidinvaistona, nyt haluan pitää sitä tuloksena yhtälöstä raskaushormonit + v*tun netti, ja itselle tehdyt, mutta petetyt lupaukset olla surffaamatta siellä.

Pään sisällä on pikimustaa. Ei toivonpilkahdustakaan siitä, että tässä olisi onnellinen loppu. Päässä kummittelevat tarinat fataaleista kromosomihäiriöistä, veritulpista, listeriabakteereista, kätkytkuolemista kohdussa, sairaalabakteereista, ryssityistä synnytyksistä, vihreästä lapsivedestä ja hoitohenkilökunnan kykenemättömyydestä reagoida siihen, napanuorasta kaulan ympärillä, ihan mistä vaan.

Tuntuu siltä, että me emme ole ansainneet onnellista loppua, kun eivät sitä saaneet sellaisetkaan, jotka ovat nuoria ja perusterveitä, sellaiset, jotka ymmärtäisivät olla yrittämättä lapsentekoa tässä iässä ja tällä terveyshistorialla. (No, ei tässä olla yritetty mekään - tämäkin raskaus, aivan kuin edellinenkin, oli tervetullut vahinko ja seurausta siitä, ettei yhdeksän vuoden + neljän vuoden lapsettomuuden jälkeen tule mieleen, että mummo-vaari-iässä jotain ehkäisyä enää tarvittaisiin.)

Teen kovasti töitä päästäkseni takaisin alkuraskauden mielentilaan. Sinne, missä nautin vapaasta pudotuksesta, ja missä minulle riitti toivo siitä, että varjo aukeaa.

16+3

Takana äitipolikäynti ja pika-pikainen ultra. Normaalit kysymykset verensokeriin ja vointiin liittyen, pissa puhdas, verenpaine jumalattoman korkea. (Vaikkei siitä kumpikaan, kätilö tai lääkäri, sanoneetkaan mitään. Neuvolakortista huomasin jälkikäteen ja meinasin pyörtyä, ihan niistä lukemista johtuen, en itse verenpaineesta.) Toivottavasti johtuu tästä helteestä, ei kai se vielä voi raskausmyrkytykseenkään viitata.

Lääkärinä oli iki-ihana Tri Karppi (se, joka noudattaa itsekin vähähiilihydraattista ruokavaliota, eikä moiti minua siitä), joka on hoitanut meidän lapsettomuutta sekä ennen että jälkeen esikoisen (=kirjoittanut Clomeja, joista ei valitettavasti koskaan ollut mitään apua), hoitanut muitakin vaivojani, saattanut esikoisen maailmaan ja ollut aina jotenkin mukanaelävän ja empaattisen tuntuinen, ihana ihminen. Pienissä sairaaloissa on se hyvä puoli, että lääkärit ja kätilöt käyvät nopeasti tutuiksi, kun piiri pieni pyörii. Niinkään hyvä asia tämä ei tietenkään ole, jos jonkun tyypin kanssa ei tule toimeen. (On siellä sellaisiakin.)

Itse ultra oli nopeasti ohi, sen teki lääkäri tällä kertaa. Liikkeet ++ (vaikka minusta Santeri Alkio ei liikkunut juuri ollenkaan), pulssi löytyi ja "kyllä se sillä lailla ihan viikkoja vastaa" (vaikka mittasi minun nähdäkseni vain pään. Näkeekö se silmämääräisesti, että vastaa? Ja mikä on "sillä lailla ihan"?)

Ja se istukka. Se on etuseinämässä, taas, joten kyllä ne minun viikolta 13+ tuntemani "liikkeet" täytyy olla jotain ihan muuta. Kätilö vakuutti, että liikkeitä ne on, ihan varmasti, mutta minä sanon, ettei voi olla, jos kerran istukkakin on välissä vaimentamassa. Mitä lie kroonisia ilmavaivoja.

Rakenneultra on 21+1. Puhuttiin siitä, mitä siinä näkyy ja mitä ei, ja mahdollisesta lapsivesipunktiosta. Sanoin, että sille pitää olla vähän hemmetin hyvät perusteet - tämä on viimeinen raskauteni, enkä ota edes sitä parin prosentin ylimääräistä riskiä keskenmenosta, ellei asia ole kertakaikkiaan välttämätön. Turha sanoakaan, miten paljon tuo rakenneultra hermostuttaa.

Tässä välissä pitää käydä verikokeiden kautta sisätautipolilla syynissä diabeteksen takia. Hyvin tässä pitäjässä kyllä huolehditaan meistä tiineistä.