Vieläkään ei oikein käsitä, että se on ohi - ja että kumpikin Santeri Alkion kanssa selvittiin siitä ihan kelvollisesti, etten sanoisi. Kotiuduttiin maanantai-iltapäivällä, sairaalassaoloa venytti vähän niinkin proosallinen vaiva kuin kohonneet bilirubiiniarvot, josta syystä pikku-ukkeli köllötteli vuorokauden sinivalogrillissä. Yhden yön se oli myös varmimmaksi vakuudeksi hengitysseurannassa keskolassa, mutta se perustui enemmänkin ehkä siskonsa bronkomalasialle ja sille, että noin vuorokauden verran ukkelin hengityksessä oli selvästi nähtävissä samojen apulihasten käyttöä jatkuvasti - sekä minun että hoitajien silmissä. Sitten se kuitenkin korjaantui itsestään ja nyt se on ihan rauhallista ja "normaalia". Seurannassakaan ei näkynyt mitään epänormaalia hapetuksessa eikä hengitystiheydessä.
Keltainen se on edelleenkin ja vähän jännittää, väsähtääkö ukkeli niin, että joutuu vielä käymään uudestaan lampun alla. Neuvolan täti kävi eilen kotikäynnillä ja vakuutti, että sekä viimeinen biliarvo että väri näyttävät ihan hyvältä. Yksi ukon lempinimistä, joita noin rakkaalla lapsella on tietenkin monta, on Porkkanapoika (Käykää sisään ja nähkää hämmästyttävä Porkkanapoika! Puoliksi porkkana - puoliksi poika!). Mutta väri tulee ilmeisesti jälkijunassa.
Vähän vähänpuoleisesti se syö, ainakin jos tuijotetaan suositusmääriä. Kylläiseltä se vaikuttaa ja pullautteleekin joka ruoan jälkeen, sekä ilmaisee selvästi, että kiitti nyt riitti, joten mielellään ei väen väkisin tuputtaisi enempääkään. Kolmen tunnin välein ruokaillaan, jotta verensokeri ei laskisi. Imetys on lähtenyt kohtalaisesti käyntiin, ja siihenkin olen jo todella tyytyväinen. Loput nautitaan pullosta, pumppaan talteen sen mitä se ei rinnasta jaksa syödä. Oma äidinmaito riittää enimmäkseen jo nyt, osastolla annettiin vielä aika paljon luovutettua sellaista. Nannia on hätävaraksi isomman nälän varalta.
Sekä isäntä että minä olemme tietenkin molemmat aivan hullaantuneita ukkeliin. Se on äiskän pieni Oravanpoikanen ja isin Mini-me. (Näyttää todellakin siltä, kuin isännän naamasta olisi otettu valokuva, pienennetty ja liimattu sitten vauvan naamaksi.) Esikoinen on välillä innoissaan, välillä täysin välinpitämätön. Pahempia mustasukkaisuuskohtauksia ei vielä ole tullut.
Poika on pitkähkö, hoikka ja siro, ei ollenkaan sokerivauvamainen. Sillä on pitkät, laihat sormet ja valtavat kanootit jalkoina - voi olla, että siitä tulee pitkä mies. Syntymämitat olivat virallisesti 49 cm ja 3 225 g, vaikka minusta poika oli lytyssä kun sitä pikaisesti mitattiin ja hoitajienkin mielestä se näytti tuota pidemmältä.
Olo on sanoinkuvaamattoman kiitollinen - niin terveestä vauvasta, omasta (hitaasti palautuvasta) kunnosta, kuin kaikesta muustakin. Koko kokemus vierihoidosta sairaalassa oli minulle aivan uusi ja ennenkokematon. Tuntuu, että tätä kakkosta lukee helposti - paljon helpommin kuin esikoista - tiedä sitten, johtuuko siitä, että kyseessä on toinen lapsi vai siitä, että ollaan oltu lähes koko ajan yhdessä synnytyksestä lähtien.
Ukkeli on helppo ja tyytyväinen vauva - se syö ja nukkuu eikä turhia valita. Yksi sen liikanimistä tosin on "intiaanipäällikkö Rähisee Tissille" - jostain syystä sillä on maitotarjoilusta lähes joka kertaa jotain huomautettavaa. Hienosti sekin puoli kuitenkin on lähtenyt käyntiin.
Eiköhän tämä tästä, pikku hiljaa.
Blogin päätän tähän ja haluan vielä kerran kiittää teitä kaikkia myötäelämisestä, kannustuksesta ja kaikista onnitteluista. Päivittelen silloin tällöin varmaan poikulinkin kuulumisia tuonne toisen blogini puolelle, mutta kuten joskus sanoinkin, tarkoitukseni ei ole pitää mitään vauvablogia. (Nämä muutamat päivät ovat jo osoittaneet senkin, ettei siihen tule olemaan aikaakaan.) Minä ja Santeri Alkio kiitämme ja kuittaamme ja lähdemme kohta tissittelemään.
