38+2 vol. 2

No niin, jospa kerron nopeasti eilisillan, yön ja tämän aamun tapahtumat jatkaen loogisesti siitä, mihin eilen jäin eli iltaseitsemästä eteenpäin.

20:00 Istun jumppapallolla ja keikuttelen lantiota supistusten tullessa. Niitä tulee 3-6 minuutin välein. Lähempänä yhdeksää ne alkavat vaikuttaa siltä, että synnytys tässä käynnistyy. Kuitenkin kun sisätutkimus tehdään, mitään ei ole tapahtunut aamun jälkeen. EI MITÄÄN! Vuorossa olevalla kätilöllä on tekemistä kiukuttelevan ja oikuttelevan neli(kymmenyksi)vuotiaan asiakkaansa kanssa, joka tinttailee Panadol-ehdotuksille ja haistattaa pitkät kaikille "suunnitelmille" kun mitään ei kerran tapahdu. Yövuoroon tuleva täti onkin sitten eri maata ja saa puhuttua samaisen asiakkaan taas luottavaisemmalle ja paremmalle tuulelle. Isäntä saa jäädä yöksi. Santeri Alkion sydänkäyrät ovat kolme kertaa peräkkäin liian monotonisia. Juuri ennen vuoden vaihdetta lyllerrän sen vuoksi keskussairaalan tyhjillä käytävillä isännän käsipuolessa ja juon Pepsi Maxia. Tämän Uuden vuoden muistan varmasti ikuisesti.

24:00 Käyrä on taas kelvollinen ja minulle annetaan jotain särkylääkettä, jotta saisin vähän levättyä. Supistelut ovat jatkuneet aamukymmenestä saakka, kipeinä ja väsyttävinä mutta varsin laihoin tuloksin. Otan tabut ja käyn nukkumaan, saan myös pari lämpöpussia, joista toinen liian kuumana polttaa rakkuloita mahaani. En edes huomaa, alan olla niin kipeä. Nukun pari tuntia koko ajan tietoisena vähitellen pahenevista supistuksista. Isäntä käy välillä lämmittämässä lämpöpusseja minulle.

02:00 Herään äkkiä täysin, minulla on huono olo ja olen äärettömän kipeä. Juuri samanlainen yrjö-lentää olotila kuin koko viime synnytyksen ajan. Soitamme kelloa, yritän istua käyrillä, mutta oksentelen ja tärisen niin ettei siitä tule mitään. Yövuoron kätilö ehdottaa sisätutkimusta ja on tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen. (Hyvä, etten tirvaise sitä, ihan kummasta syystä tahansa.) Kuinka ollakaan, vihdoin tapahtuu jotain. Neljälle sormelle auki, kanava hävinnyt, reunat yhtä haperoa. Siirrymme saman tien synnytyssaliin.

03:00 Synnytyssalissa voin edelleen pahoin, tärisen ja olen kuolla. Epiduraali tilataan ja ilokaasua käsketään vetämään sillä aikaa. Anestesialääkäri saapuu ja mikä ihana ihminen hän onkaan! Makaan hievahtamatta supistuksista huolimatta tietoisena siitä, että mitä pikemmin hän onnistuu tehtävässään, sitä nopeammin kipu lakkaa. Supistuksia tulee 1-2 minuutin välein ja ne ovat järjettömän kipeitä. Siitä huolimatta en edes inahda ja epiduraali on hetkessä paikoillaan. Taivas aukenee seuraavan viidentoista minuutin jälkeen. Oloni on taivaallinen. En edes tunne kaikkia supistuksia, ainoastaan voimakkaimmat ja nekin siedettävinä. Kätilö laittaa sokeritipan ja muuta rekvisiittaa. Kun kaikki on valmista, hän kehottaa minua nukkumaan.

Nukun kuin pikkulapsi tästä eteenpäin. Välillä tehdään sisätutkimus ja asiat menevät kuin menevätkin eteenpäin koko ajan. Santeri on käyrällä, käyrä on varsin kelvollista. Isäntä nuokkuu viereisellä sängyllä.

07:00 Kätilö toteaa kohdunsuun olevan auki 8 senttiä ja on sitä mieltä, että käyrissä alkaa olla jo toivomisen varaa ja siksi kalvot olisi ehkä viimein syytä puhkaista. Sen tekeekin aamuvuoroon tuleva kätilö. Lapsivesi on kirkasta (kysyn, tietenkin). Tämä tapahtuu noin puoli kahdeksan aikaan. Santeri Alkio alkaa heti laskeutua synnytyskanavaan supistusten aikana. Olen edelleen täysin kivuton epiduraalin ansiosta. Santerin päähän laitetaan "pinni' sykettä mittaamaan. Ja hyvä niin, koska...

07:50 Santeri on laskeutunut synnytyskanavaan - ja saman tien sydänäänet häviävät/laskevat. Isäntä kertoi myöhemmin, että monitori näytti monotonisesti pulssiksi viittäkymmentä, mitään ei kuulu. Aamuvuoron kätilö käskee ponnistamaan ja minähän ponnistan ja karjun kuin rajansiirtäjä. Epiduraali menee edelleen, sitä on vain vähän vähennetty eikä ponnistaminen edes satu, aiheuttaa vain valtavaa painetta. Tuntuu itsestä siltä, ettei ponnistuksista ole mitään hyötyä, mutta kaikki muut ovat silminnähden vaikuttuneita, isäntää myöten. Vedän ilmaa kaksi, kolme kertaa per supistus ja pusken kuin viimeistä päivää. Tämä ei mitenkään olisi mahdollista, ellei tunto olisi kateissa epiduraalin ansiosta. Ensimmäisen ja toisen ponnistuksen välissä tapahtuu kuin taikaiskusta mm. sängyn muutos jalkatuelliseksi versioksi, minun jalkani laitetaan tukiin, lastenlääkäri käsketään hakemaan, gynekologi singahtaa paikalle samoin kuin kaksi uutta kätilöä. Ponnistan yhteensä neljän supistuksen aikana, kätilö kaivaa Santeria kaksin käsin ulos synnytyskanavasta, sillä on napanuorakin kerran löysästi kaulan ympärillä. Ponnistusvaihe kestää käsitykseni mukaan kuusi minuuttia. Poika parkaisee heti ja kätilö huikkaa jollekin, ettei lastenlääkäriä tarvita. Kinainen lapsi nostetaan heti rinnalleni paidan alle, se parkuu kuin syötävä. Se on niin paljon pienempi kuin mitä odotin, vaikka viimeisestä painoarviosta puuttuu vain 75 grammaa. (Syntymäpaino on 3 225 g). Helpotus on valtava, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ei ikinä enää.