25+0

Viikonloppu meni ihan mukavasti, mitä nyt piti telkkarin edessä itkeskellä sekä Tanssii Tähtien Kanssalle, että Jason Beckerille. Jotenkin olin taas niin kovin herkillä. Yritin kuunnella Santeri Alkion kanssa musiikkiakin, kun se on hyväksi, mutta ei siitäkään mitään tullut kun kuunneltavaksi valikoitui juuri pahimmat nyyhkyballadit. Niin lopetin sitten senkin.

Tänään itkettää taas, mutta ihan toiset asiat. Olen alkanut kutista. Yleensähän kutina naurattaisi, mutta nyt totisesti ei. Itsediagnoosi on jo annettu, se on raskaushepatoosi ja Santeri Alkio on tietenkin tuhoon tuomittu. Onneksi tänään oli neuvola, pääsin heti verikokeisiin. (Ihan oikeasti, se minun Tätini on kyllä pedanttisin terkkari, mitä maa päällään kantaa.) ALAT ja sappihapot katsottiin, puolen tunnin päästä saan tietää sen ALATin, mutta sappihapoissa menee päiväkausia. Sitäpaitsi en tiedä, miten tarkasti arvoon voi luottaa, sitä varten kun pitäisi kaiketi paastota 12 h enkä minä voi, kun olen insuliinihoitoinen diabeetikko. Kävin kokeessa pari tuntia syömisen jälkeen...

Kutinaa on ollut satunnaisesti jo ikuisuuden, enkä ole osannut edes kiinnittää siihen huomiota. Verensokerin nousukin kun aiheuttaa samanlaisia kutinoita. Toissailtana kutisin jo sitten niin, etten saanut pariin tuntiin unta kun piti raapia ja juuri tällä hetkellä raavin päätä ja selkää ja mahaa ja ja ja...

Netti kertoo, että raskaushepatoosi tulee yleensä 30. rv jälkeen, mutta aiempiinkin tapauksiin olen Googlella törmännyt. Samoin se kertoo, että riski sikiökuolemaan on olemassa, mutta pieni - siitä huolimatta tunnun törmäävän Googlella juuri niihin kertomuksiin, joissa käy huonosti.

En hemmetissä kaipaisi enää mitään ylimääräistä riskiä tämän korkean iän, insuliinihoitoisen diabeteksen ja ylipainon lisäksi.

24+3

Minähän en anna tämän pikkuihmisen kohdalla isännän puuttua nimiasioihin lainkaan.(Hirveä ämmä). Sanoin näin vitsinä silloin joskus vuosia sitten, kun isäntä oli päättänyt esikoisen etunimen (=passiivisagressiivisesti torpedoinut kaikki minun ehdotukseni), mutta kyllä se on tosiasiassakin minusta kohtuullista, että se, joka puskee keilapallon sisuksistaan saa myös sen keilapallon nimetä. Varsinkin jos edellisen keilapallon nimesi se toinen, siis se, joka ei puskenut.

Täysin autoritäärisissä tunnelmissa olen täällä siis jälleen miettinyt sopivaa nimirimpsua.

"Santeri" ei ollut mitenkään edes ajatuksissa alunperin, mutta nyt kun sitä on kuukausikaupalla käyttänyt työnimenä, niin onhan siihen jotenkin kiintynyt. Olisihan se kiva sisällyttää rimpsuun jossain muodossa. Sellaisenaan se ei kyllä oikein sovi, koska ne kaksi muuta nimeä (se tshekkiläinen, josta tulee varmaankin etunimi ja kutsumanimi ynnä viimeiseksi nimeksi kaavailemani "Mikael") eivät kalskahda kovin suomalaisilta - ja Santeri kalskahtaa.

Jos Santerista tulisi "Aleksander" tai "Aleksanteri", niin se voisi jo toimia. "Tshekki Mikael Aleksander". Ongelmanahan tässä on se, että me emme ole sen paremmin Ruotsin kuin Venäjänkään (muinaisen) kuningashuoneen jäseniä, eikä kotikielenäkään ole ruotsi vaan eteläpohojammaa. Ja vaikka sukunimemme onkin vähän Virtasta eksoottisempi, niin kyllä sekin vähän jo ontuisi tuollaisen pompositeetin jälkimaininkina. (Vaikka miksei T.M.A Virtanen olisi toisaalta ihan kelpo nimi sekin.)

Jatkan kuitenkin vielä harjoitusta, eipä tuolla onneksi kiire ole.

24+2

Näin mahava olin eilen. (24+1)

Tämä lohtuna kaikille niille, jotka luulevat olevansa lihavia vaikkeivät oikeasti ole. (Sekä vertaistukea niille, jotka kulkevat päivät enimmäkseen pyjamanhousuissa.)

Olen kyllä nykyään paljon paremmin sinut kroppani kanssa kuin ennen raskautta. Paino on pysynyt samana viimeiset seitsemän viikkoa, sitä ennen se laski. (Näin oman vaa'an mukaan, neuvolan punnitukset nyt riippuvat aina siitäkin, mitä on päällä.) Vaikka neuvolan antamassa oppaassa sanotaan, että painon pitäisi kaikilla nousta (myös meillä paksukaisilla), muuten on vaara, ettei vauva kasva tarpeeksi, en ole asiasta huolissani. Santeri Alkion kasvua seurataan ultralla tiheästi eikä se vielä toistaiseksi ole osoittanut mitään pienikokoisuuteen viittaavaa. (Enemmänkin sillä on riskinä se makrosomia diabetekseni takia.) Makrosomia jännittää entistä enemmän. Ensi viikosta lähtien sen pitäisi alkaa osoittaa merkkejä itsestään, kun alkaa kolmas raskauskolmannes. En kyllä ala, jos se tulee - se ei olisi reilua. Pitkäaikaisverensokerini on sama kuin terveellä ihmisellä (ei edes lähimailla terveen ylärajaa) ja aterianjälkeisiä ylityksiä tulee varsin kohtuullisesti.

Normaaleja raskauteen liittyviä krenkkoja lukuunottamatta (lonkkakipu, yhtäkkinen sammuminen päiväunille, supistukset) voin aivan loistavasti. Näin kun jatkuisi taas jonkin aikaa.

24+1

Aivan pikkupikkuhiljaa olemme alkaneet varautua uuden tulokkaan saapumiseen myös materiaalisella tasolla. (Koko ajatus on vielä todella hatara ja hahtuvainen, ja edelleen lopetan melkein kaikki asiaan liittyvät lauseet sanoihin "jos kaikki menee hyvin".) Aloitimme makuuhuonejärjestelyistä, koska ihan kauheasti uusia hankintoja ei tarvitse tehdä. (Johtuen siitä, että esikoinen oli vauva juuri eilen. Ei siitä sen kauempaa voi olla!) Meillä on siis kaksi makuuhuonetta, joihin pitäisi sijoitella toisinaan yöllä valvova, kovaääninen nelivuotias, kuorsaava mamma, puoli kuudelta töihin heräävä, herkkäuninen isäntä ja sitten se parin tunnin välein ruokaa vaativa minimies ("jos kaikki menee hyvin").

Kunnianhimoinen (ja luultavasti tuhoon tuomittu) ensimmäinen yritys on nukuttaa kuorsaava mamma, kovaääninen nelivuotias ja nälkäinen minimies yhdessä ja samassa makuuhuoneessa. Herkkäuninen, töissäkäyvä isäntä saa itselleen sen toisen makuuhuoneen. Isommassa makkarissa on nyt sievässä rivissä pinnasänky, taaperosänky ja 90 cm runkopatjasänky. (Mikä totutteleminen noin kapeaan sänkyyn. Jo takapuoleni on tuota leveämpi. Murrr!) Sinne on siirretty myös esikoisen vaatevarasto, joka on meistä kolmesta kaikkein mittavin. (Neidillä on kostyymiä kuin parhaimmallakin edustusrouvalla.) Vauvanvaatteille ei ole tilaa. Sen täytyy ehkä kulkea pelkässä vaipassa.

Uusia vaunuja emme aio hankkia, vaan käytämme jo kerran mummolaan kakkosvaunuiksi roudattuja ysäri-Emmaljungia. Ne ovat kuitenkin vielä ihan käyttökelpoiset, jos nyt eivät aivan muodin huipulla. Turvakaukalo pitää hankkia, esikoisen sellainen on myyty. (Ja se oli shokkipinkki. Vaikka värillä nyt ei tietysti ole mitään merkitystä turvakaukaloikäisen kannalta, silmäthän niillä on enimmäkseen kiinni muutenkin.) Ja ehkä joku sitteri. Hoitopöytä on. Mitähän vielä?

Vaatteita ei ole vielä yhtään, mutta niitähän ei mihinkään edes mahdukaan.

23+6

Jotenkin on viime päivinä pyörinyt mielessä enemmän ensimmäinen raskaus (siis oikeasti järjestyksessä toinen), kuin tämä tämänhetkinen. Tämän kanssa on mennyt muutaman päivän oikein hyvin, mitä nyt supistusten hellittäessä toinen lonkka on alkanut vihoitella. Aina jotain, vanhalla kääkällä.

Nämä raskaudet ovat niin kovin erilaisia, vaikka niissä yhteisiä piirteitä onkin. Pari esimerkkiä:

Viimeksi raskausmaha oli pienen pieni ja piiloutui omien mahaläskieni alle lähes viime metreille asti. Minusta on valokuva kummipoikani ristiäisissä vajaa kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa, eikä siitä juuri näe, että odotan vauvaa. Nyt ei mennyt kuin korkeintaan viikolle 7 - kyllä, rv 7 - kun raskausmaha pomppasi eteen ja omat läskit sen yläpuolelle. Olen kulkenut kohta viisi kuukautta sen näköisenä, että olen lähdössä synnyttämään hetkenä minä hyvänsä.

Tässä raskaudessa minulla ei ole ollut mitään mielitekoja. (Punaviiniä tekee usein mieli, mutta sitäkin vain siksi, että katselen liikaa Game of Thronesia, missä joku koko ajan sitä lipittää.) Viimeksi järsin raakaa kalaa (graavisuolattua lohta) suoraan paketista kuin henkeni riippuisi sen saannista - ennen kuin minua informoitiin siitä, että se on ehdottomasti kiellettyjen ruoka-aineiden listalla. Näköjään aina tekee mieli jotain haitallista. Punaviiniin en ole vielä sortunut. (Paitsi alkoholittomaan, en suosittele kenellekään.)

Viime raskaudessa kärsin valtavista ateroomista. (En suosittele klikkaamaan linkkiä auki, mikäli ei halua melko iljettäviä mielikuvia.) Tällä kertaa on ilmestynyt pari säälittävää finniä, muuten ihoni on kuin lapsen peppu.

Kaikkein merkittävin ero näiden raskauksien välillä on se, että nyt tiedän hedelmöittymishetken 24 h tarkkuudella. Viimeksi esikoisen laskettu aika arvioitiin ultralla. Hedelmöittymisajankohdasta ei ollut mitään tietoa, minulla ei ollut ollut kuukautisia koko sinä kesänä, jolloin tämä iloinen perhetapahtuma sai alkajaisensa. Ja taisipa käydä niin, että laskettu aika arvioitiin pieleen erään yllättävän ultrissa näkymättömän seikan vuoksi, näin olen omassa pienessä pääkopassani päätellyt. Esikoisella on nimittäin Downin syndrooma, mikä yleensä tarkoittaa pientä syntymäpainoa ja kasvun viivästymää jo kohdussa ollessa. Tästä ei ollut tietenkään tietoa, koska en ehtinyt mihinkään niskaturvotusultriin tahi muihin testeihin. Ensimmäinen ultra tehtiin pitkästi viikon 20 jälkeen ja sen mukaan arvioitiin laskettu aika. Tuon arvion mukaan esikoinen syntyi rv 37+5, painaen 3010 g ja ollen 47 cm pitkä. Näin ollen sen koko laskettuna aikana ulos tullessa olisi pitänyt olla noin 3 400 g ja 50 cm. Aika iso Down-lapseksi siis. Luulen, että oikeasti synnytys tapahtui lähempänä oikeaa ja todellista laskettua aikaa, ehkä jopa 39+ viikolla.

Se ero, mitä toivon todella paljon tämän ja edellisen raskauden välille, on synnytysajankohta. Tämä ei saa mennä noin lähelle laskettua aikaa. Toivon todella, että Santeri Alkio ulostautuu jo tämän vuoden puolella. (Ei nyt liian aikaisinkaan tietenkään, mutta siinä juuri ennen vuoden vaihdetta. Kuulitko? Kiitos.)

23+3

Mahankasvatus vie kaikki voimat. Heräsin taas juuri äsken kolmen tunnin päiväunilta. Nostan hattua niille naisihmisille, jotka pystyvät raskaina tekemään vielä töitäkin. Tällä hetkellä minusta ei sellaiseen olisi (vaikka välillä olikin). Olen muutaman metrin matkoja köpöttelevä, silmät ristissä ja koko ajan pystyyn nukahtamaisillaan kulkeva muumio. Mahavampyyri imee elinvoimani kuiviin.

Supistelut ovat ainakin tänään helpottaneet, melko tavallakin. Kävin aamulla tarhassa esikoisen kuntsupalaverissa, eikä siitä huolimatta ole supistellut kuin pari kertaa koko päivänä. Lepotauko on selvästi tehnyt hyvää, äitini on oikea kultakimpale. Voihan olla, että kohta lähestytään sitäkin aikaa, että kohtuni alkaisi nöyrtyä kasvamiseen ja lopettaisi äkäilyn. Kunpa, kunpa niin olisi!

Santeri Alkio on kova poika vaatimaan ruokaa. Olen jostain lukenut, että sikiöt vilkastuisivat, kun syö tai juo jotain sokeripitoista ja verensokeri nousee. Ei meillä. Tämä mies nostaa kauhean älämölön, kun verensokerini laskee neljän lähelle tai alle. (Pitkistä päiväunistani johtuen niin on käynyt ainakin kolme kertaa tällä viikolla. Murrr.) Minulla on siis sisäänrakennettu hypoglykemiavaroitin - mahtavaa! Tänäänkin heräsin unilta, kun mahassa tanssittiin ripaskaa - verensokerimittari näytti lukemaa 3,9. Nyt se köllöttelee siellä taas tyytyväisenä, saatuaan nakkikeittoa, ruisleipää ja maitoa.

23+1

Kävin siellä neuvolalääkärillä. Käsittämätöntä kyllä, mitään muutoksia ei ole kohdun suulla tapahtunut, vaikka supistelua on jatkunut viikon. Edelleen se alkaa kun nousee ylös ja loppuu vasta kun istuu alas, tai pahemmissa tapauksissa vasta kun menee makuulle. Eilen maha oli taas aivan raivona kun suht rauhallisen viikonlopun jälkeen alkoi arkijuoksut. (Mikä ei tarkoita sen kummempaa kuin esikoisen, tosin 17-kiloisen sellaisen, huolehtimista tarhaan aamutoimineen.) Onneksi äitini tuli tänne päästämään minut pälkähästä, joten nyt pystyn oikeasti välttämään supistuksia aiheuttavia asioita. (Kaikkea normaalia elämää.)

Pissanäytteen lääkäri määräsi vielä varuiksi.

Sydänäänetkin kuunteli, eikä se onnistunut yhtään vaivattomammin kuin terveydenhoitajaltakaan. Onneksi se minun kotidopplerini sanoi sopimuksen irti jo aikoja sitten. Heikkoina hetkinä olisin turhaan etsinnyt pulssia tippa linssissä. Nykyäänhän tuo potkii niin, että liikkeet tuntuvat jo kyllä aivan kiitettävästi etuseinän istukasta huolimatta.

22+4

Tänään alkaa neljäs peräkkäinen supistelupäivä. Se maanantain autoreissu yliopistosairaalaan oli järjetön ajatus, olisi pitänyt laittaa isäntä yksin sinne asialle. (Ihan niin kuin se olisi siihen suostunut.) Eilen jouduin käymään esikoisen kanssa lääkärissä, mikä aina tarkoittaa kärryjen nostelemista autoon ja autosta pois (meillä ei ole matkarattaita - ehkä nyt olisi hyvä aika hankkia sellaiset...?). Tänään ei tarvitse kuin nousta ylös, niin heti se alkaa. Käveleminen olohuoneesta keittiöön vetää muijan kippuraan.  Vähän aikaa menikin jo aivan liian hyvin.

Silloin äitipolilla rakenneultrassa käydessä lääkäri sanoi, että viikon 26 hujakoilla pitäisi helpottaa. Että supistelut näillä viikoilla johtuvat usein siitäkin, että kohdun pitää kasvaa ja se "panee vastaan". Sama lääkäri veikkasi oikein sen lapsivesinotkahduksen viikkojen perusteella, niin että yritetään luottaa häneen. Kun nyt pysyisi kasassa sinne 26 viikolle asti. Helpotus tähän olotilaan tuntuisi kyllä taivaalliselta. Enkä minä missään tapauksessa halua vuodelepoon, vaikka laiska olenkin - ei sitä pystyisi mitenkään edes toteuttaa esikoisen kanssa.

Santeri Alkion potkuihin on tullut kunnon ytyä. Eilen tuli ensimmäistä kertaa kaksi sellaista potkua, että maha heilahti. Eikä sitä mahaa ole mitenkään vähän, kuten tiedämme, niin että ponteva poika siellä kasvaa. Molemmat lapset olivat iltavillissä yhtä aikaa, esikoinen riekkui ja lauloi omassa sängyssään ja Santeri Alkio hillui mahassa.

22+2

Hyvää Santerin nimipäivää, Santeri Alkio!

Salakavalasti tosin isännän ja minun puheeseen on hiipinyt se yksi tshekkiläinen pojan (miehen) nimi, joka meillä on ollut "varastossa" melkein 15 vuotta, ensimmäisistä vauvahaaveista lähtien. Yhä harvemmin S. Alkio on enää "S. Alkio" tai "Itu". Vaikka se sukupuoli varmistuu vasta syntymässä, niin onhan siihen mahdolliseen miespuoliseen jälkeläiseen hyvä totutella ajatuksen tasolla jo  hyvissä ajoin.

Tänään oli neuvola. Täti sanoi ensimmäiseksi, että "sinä se vain koko ajan hoikistut ja kaunistut ja nuorrut". (Krhm! Tietysti, kun muistaa lähtökohdan, joka on 41-vuotias räjähtäneen näköinen sotanorsu, niin on selvää, että lähes kaikki mahdolliset muutokset habituksessa vievät juuri tuohon tädin mainitsemaan suuntaan.) Paino oli taas hippusen laskenut, mikä oli hyvä, mutta virtsassa oli hippunen proteiinia, mikä ei ole hyvä. Täti ei sanonut asiasta mitään, juuri tuosta neuvolakortista itse asian katsoin. No, ehkä se ei ole vielä hirvittävän hälyttävää. Täti on ylipäätään tosi tarkka ja suhtautui supisteluihin* ja paikkojen pehmenemiseen huomattavasti tiukemmin kuin esim. äitipolin lääkärit. Niinpä olen nyt menossa näyttämään alakertaa neuvolalääkärille ensi viikon tiistaina. Ja ankarasti painotettiin levon ja riittävän juomisen tärkeyttä.

Mahassani kasvavan vampyyrin pulssia etsittiin taas kissojen ja koirien kanssa hyvän aikaa. Onneksi potkuja ja muita liikkeitä kuului heti, runsaasti ja jatkuvasti, joten elonmerkkejä oli kyllä eikä tarvinut yhtään hermostua. Lopulta löytyi sykekin, se oli 138-142.



* Ja se oli muuten turha luulo, että siitä maanantain 400 km autoreissusta olisi selvitty supisteluitta. Ne tulivat päivän viiveellä - tiistaina juoksin asioita kaupungilla ja kesken kaiken iskivät sellaiset supistukset, että sain vain todeta olevani syystä sairaslomalla ja köpötellä varovaisesti kotiin ja makuuasentoon.

22+0

Tänään

- selvisin (kaiketi) pahemmitta supistuksitta yhteensä 400 km edestakaisesta automatkasta yliopistosairaalaan esikoisen asioissa. (Odottelen vielä lopullista tuomiota, koska yleensä ne iskevät illalla.)

- söin matkalla kolme (3) vaaleaa evässämpylää, lounasbuffasta pastaa ynnä vielä nokareen perunamuusiakin (*pam, pam, päätä seinään*) Niin, ja join sokerilla makeutettua mehua. (Puolustuksekseni on sanottava, että sain tietää sokeripitoisuudesta vasta juotuani sitä noin puoli litraa).

- pohdiskelin matkalla aikani kuluksi, että kuinkakohan myöhäisillä keskosviikoilla meidän keskussairaalamme vielä lähettäisi äidin (suhteellisen kiireettömästi synnyttävän, tietysti) kyseiseen yliopistosairaalaan synnyttämään. Toivoisin lukeman olevan ennemmin lähempänä 38:aa kuin 30:ä. Vaihtoehtoisesti voisin buukata matkan ao. kaupunkiin noin lasketun ajan tienoilla ja jäädä huudeille hengailemaan. (Samaa mietin melkein tosissani edellisen raskauden synnytyksen lähestyessä.)

- ihmettelin mielessäni, että miten rakenneultraa tekevä kätilö pystyy päättelemään sydämen rakenteiden olevan kunnossa (sekä omien vatsanpeitteideni että vauvan rintakehän läpi), kun jo syntynyt ja vatsanpeitteideni ulkopuolella oleva esikoinen lähetettiin kyseiseen yliopistosairaalaan erikoislääkärin tekemää sydänultraa varten neljän päivän ikäisenä. Eikö sitä olisi voinut antaa jollekulle kätilölle tehtäväksi? (Kuten näkyy, hyvin menneen rakenneultran rauhoittava vaikutus alkaa haihtua.)

- olen kaiketi melkein parantunut räkätaudista. Jäljellä on ärsyttävä, kutiseva yskä ja tukkoinen nenä.

21+5

Eilen illalla Santeri Alkiolla taisi olla hikka. Ensimmäistä kertaa sen liikkeet tuntuivat siltä. Tyyppi pomppi tasaisessa tahdissa, kuin metronomin rytmittämänä, hassua. Edelleenkin on päiviä, etteivät liikkeet ole kovin tuntuvia, mutta en ole siitä enää niin huolissani kuin aiemmin, koska se istukka on ultrien mukaan tuhdisti kohdun etuseinässä, ja kätilökin sanoi, että se on kuin kohdussa olisi paksu täkki liikkeitä vaimentamassa. Parhaiten potkut tuntuvat silloin, kun S. Alkio istuu tai on muuten sellaisessa kulmassa, että ne tuntuvat alamahassa. Sitä paitsi viime ultrassakin se heitti kärrynpyörää ja teki vaikka mitä, enkä minä tuntenut mitään - juuri sen etuseinässä olevan istukan takia. Loppuraskauden liikeseuranta tulee varmaan olemaan sekä stressaavaa että haasteellista.

Olen ollut pahassa flunssassa muutaman päivän. Outoa kyllä, supistelut ja muut ikävät raskausvaivat ovat sinä aikana olleet tauolla, johtuen varmaan siitä, että enimmäkseen olen maannut repo rankana sängyssä. Sokereihin tauti ei onneksi ole vaikuttanut, vaikka yleensä sairaana ollessa nousevat helposti. Olen kyllä syönyt taas hyvin varovaisesti ja hiilihydraattitietoisesti, yli seitsemän arvoja ei ole tullut viikkoon.

Isäntä kertoi eilen vauvauutiset yhdelle kaverilleen, ja siltä saatu reaktio oli kyllä positiivisin tähän mennessä. Se kiljui ja nauroi ja varmaan veti voitontanssiakin - vaikea sanoa, kun informaatio välittyi puhelimen kautta. Tyyppi on vielä miespuolinen, mikä on jotenkin liikuttavaa. Ihana. Ylipäätään reaktiot ympärillämme ovat olleet positiivisia, vaikka joistain ihmisistä on kyllä selvästi huokunut tietynlainen varovaisuus ja ehkä jopa pelkokin sen suhteen, miten tämä tulee menemään. Se on vain luonnollista, pelkäähän tässä itsekin. Tuon eilisen tyypin reaktio oli kyllä liikuttavan alkukantaisen yltiöpositiivinen.

21+2

Vielä pari juttua siitä eilisestä äitipolikäynnistä.

Se lapsivesiasia näyttää olevan kunnossa, sitä on "hyvin". Ilmeisesti kyseessä oli juuri sellainen "noilla viikoilla näkyvä" notkahdus vesimäärässä, eikä muuta. Toivotaan ainakin niin.

Supisteluja sen sijaan saisi välttää, esim. lenkillä ei saa käydä, jos alkaa supistella. Eivät ne supistukset kipeitä enää ole olleet, mutta kyllä niitä eilenkin tuli koko illan. (Olen tosin varma, että se johtui ultrasta ja mahan ylenpalttisesta ronkkimisesta - normaalisti niitä tulee korkeintaan viisi päivässä.) Pelimannihommat pitäisi lopettaa tältä syksyltä, niihin kun liittyy roudausta, raskaita instrumentteja ja paljon autolla ajamista. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa pelimannihommista äitiysloman alkamiseen asti. (Nyt kerään rohkeutta ilmoittaa asiasta "opetuslapsilleni", jotka ovat minuun kovin leimautuneita, tai niin minä itselleni uskottelen.) Kohdunkaulan (-suun?) pehmenemisestä lääkäri ei ollut ollenkaan huolissaan, kuulemma tässä tapauksessa pituus ratkaisee. (Ehhehe.)

Vähän taas alkoi arveluttaa diabeetikkoäitien raskauden hoito tässä putiikissa, kun asioita tiedustellessani lääkäri löi käteeni raskausdiabeteksen potilasohjeen. Kun kyseessä on ihan eri sairaus - ja insuliinihoitoinen 2-tyypin diabetes on ihan hippusen radia vakavampi riskitekijä raskaudessa. Kategorisesti tässä sairaalassa ei tehdä myöhäisraskauden lapsivesipunktiota diabeetikoille (lapsen keuhkojen kypsyyden ja mahdollisen ahdinkotilan selvittämiseksi) eikä synnytystä käynnistetä automaattisesti esim. 38+0 (kuten esim. Helsingissä käsittääkseni), vaan tilannetta arvioidaan ultrilla tehtävän kasvuseurannan mukaan. Voi voi. Kun ne ultrassa tehdyt painoarviot ovat mitä ovat ja voivat heittää kuinka paljon hyvänsä. Makrosomian synty ja kehittyminen ynnä perimmäiset syyt ovat sitäpaitsi yhä edelleenkin tutkijoille mysteeri, vaikka tekemistä onkin sokeritasapainon kanssa. Ettei se pelkkä hyvä sokeritasapaino minusta riitä perusteeksi jättää tuollaiset asiat tutkimatta.

No, tässä nähdään taas se, miten minä murehdin asioita silloin kun ei vielä ole niiden aika. Jos minä olen raskaana vielä kolmen kuukauden kuluttua, niin otan sitten nämä asiat uudelleen puheeksi, kun ovat ajankohtaisia. Tässä on vain sellainen jännittävä tekijä kuin loppuvuoden kalenteri ja lomapäivät. Jos se lapsivesipunktio päätettäisiin tehdä esim. 37+0, niin tuloksia saisi joulun takia odotella varmasti 38+0 saakka, eli viikon verran. Jos Santeri Alkiolla loppuu happi tuona aikana, niin huonostihan siinä käy.

Jos tällainen supistelu jatkuu, niin veikkaanpa kyllä, että kaikki tämä spekulointi jää hypoteettiselle tasolle ja sieltä tullaan ulos, ennen kuin mitkään lapsivesipunktiot ovat ajankohtaisia.

21+1

Kauan odotettu ja pelätty rakenneultra on ohi! Ihan kaikesta ei saatu sataprosenttista varmuutta, mutta eivätpä nuo ultrat sataprosenttista varmuutta mistään anna muutenkaan. Kaikki muu näytti hyvältä, ainoastaan kaksi asiaa jäi varmistamatta: a) Onko napanuorassa varmasti kolme suonta ja b) onko sydämeen tulevat/sieltä lähtevät suonet oikein  (nyt tuli kyllä niin täysin oma tulkinta asiasta, etten ota mitään vastuuta asian oikeellisuudesta.) Mikään ei kummankaan asian kohdalla viittaa päinvastaiseen, päin vastoin (heh), mutta näkyvyys ei ollut täydellinen, niin nämä jutut jätettiin ensi kertaan neljän viikon päähän. Sekä lääkäri, että ultran tehnyt kätilö olivat sitä mieltä, että kyllä kaikki varmastikin on aivan hyvin ja niin kuin pitääkin. No, niin kuin sanottu, ei ole eksaktia tiedettä ultraäänen tekeminen edellisessä raskaudessa kokemani perusteella. Ja miksi sen pitäisi sitä ollakaan. Ihmiset ovat lisääntyneet ilman ultraäänilaitteita jo satoja tuhansia vuosia, käsittääkseni.

Kaikki muut asiat saatiin "varmistettua", aivot, sydämen kammiot, virtsarakko, vatsalaukku, jne. Koko vastaa hyvin viikkoja (21+2), kaikki on kaunista, sulavaa ja sopusuhtaista. (Ja kyllä olikin kaunis lapsi, toim. huom. Vaikka mitä muuta minun ja isännän jälkeläinen nyt voisikaan olla?)

Se sukupuoli. Siitä ei tullut sataprosenttista varmuutta, mutta alla oleva kuva antaa osviittaa, mikäli tuo ei ole napanuoraa. (Sitäkin se kuulemma voi olla.) Tämä tietenkin vaatii hieman sulattelua, niin kuin alusta asti mukana olleet lukijat saattavat muistaa. (Ehdin lääkärille pääsyä odotellessa murehtia jo senkin asian, että miten se sitten pärjää siellä armeijassa.)

21+0

Ihan itselleni muistutukseksi on pakko kirjata ylös, että takana on täysin vaivaton viikonloppu. Vaivaton siinä mielessä, että veri on kulkenut normaalisti, ei ole ollut mitään kipuja eikä kolotuksia ja hengitys on ollut helppoa. Eikä ole supistellut. Että sitten kun tätä raskautta joskus muistelen, niin tulee mieleen tällainenkin ihmeellinen aika. Oli sen kesto nyt sitten viikonloppu tai viikko.

Santeri Alkio on edelleen mahassa, eikä lantiossa. Noin vuorokauden verran siitä, kun se päätti nousta ylös, tuntui mahassa ilkeää painetta ja venymistä, mutta nyt on tosiaan oikein mukava ja tilava olo. On vain todettava, että kaikenlaiset tuntemukset lienevät väliaikaisia, keho ja S. Alkio kun tietenkin ovat jatkuvassa muutoksessa. Sen takia tämä onkin niin jännittävää. ("Jännittävä" on sanavalintani nyt, kun happi kulkee normaalisti. Viime viikolla se olisi ollut jotain aivan muuta.)

Viikonlopun syömiset olivat aivan persiillään, venetsialaiset, nääs. Söin jopa pari riviä Fazerin sinistä. Sitten olin vielä sellainen nössö, että jätin sokerit mittaamatta. Kyllä pitäisi ihmisen uskaltaa kohdata tekojensa (syömistensä) seuraukset. Nyt on kuitenkin arki, ja paluu normaaliin ruokavalioon.

Huomenna rakenneultra. Vihdoinkin.