15+3

Luulenpa, että elimistöni välirauha hiilihydraattien kanssa on ohi. Eilen lounaaksi pinaattikeitto + ruisleipä, ei maitoa = verensokeri yksi tunti lounaasta 8,8. Tänään makkarakeitto + maitolasi 2 dl, ei leipää = verensokeri 8,3. Lienee aika kaivaa Karpin keittokirja taas esiin.

Luulen taas tuntevani liikkeitä pitkästä aikaa. En tiedä, ovatko ne oikeasti niitä, vai jotain suonten nykimisiä tai ilmavaivoja. Mutta välillä tuntuu alakertaankin (tiedätte kyllä minne) päin suuntautuvia tönäisyjä, eikä siellä liene suolistoa. Ihmettelen suuresti, jos istukka olisi taas etuseinässä, kuten edellisessä raskaudessakin, jossa en tuntenut liikkeitä kunnolla ennen kuin pitkästi yli rv 20. (Rv 25+?) Voikohan se olla niin, että ensin kasvaa kohtu ja sitten lapsi ja "ottaa kohdun kiinni"? Mikään muu ei selitä mielestäni sitä, että liikkeet tuntuvat ja sitten taas eivät. (Tai sitten mitään liikkeitä ei ole koskaan tuntunutkaan ja kaikki on oman mielikuvitukseni tuotetta.)

Tunnen itseni huijariksi tämän mahani kanssa. Sitä ei voi mitenkään enää erehtyä pitämään minään muuna kuin raskausmahana, mutta se näyttää täsmälleen samalta kuin edellisessä raskaudessa rv 37+5 kun olin lähdössä synnyttämään. (Alla todiste.) Suurin osa siitä on läskiä, mutta se, miksi se läski on pinkeää eikä pehmeää, on täysi arvoitus. Niin kuin sekin, miksi se kaikki läski on siirtynyt mahaan eri puolilta kroppaa. Nolottaa kun totuus on se, etten ole oikeasti edes puolessa välissä.

15+1

No, se doppleri hajosi, näin oletan, koska siitä kuuluu pelkkää kohinaa, eikä sillä löydä edes omaa sykettään. Maha on edelleen ihan tavallinen, niin että eteenpäin mennään pelkän uskon varassa. Uskon ylläpitämiseksi tilastoista huolimatta toistelen itselleni seuraavia faktoja:

1. Marita Taavitsainen sai ensimmäisen lapsensa 41-vuotiaana, sairastettuaan diabetesta parikymppisestä lähtien. (Kun taas minä samanikäisenä odotan "jo" toista. Yksi riskiraskaus on siis "jo" selvitetty. Ja diabeetikon uraa on takana vasta muutama vuosi.) Tämän jälkeen hän pyöräytti vielä toisen.

2. Halle Berry, 46, on tietääkseni edelleen raskaana ja sillä iällä keskenmenoprosentti on jo yli 90. Niin että jos sekin, niin miksen minäkin?!

(OK, fakta numero 3 on, että näiden kahden edellämainitun naisihmisen yhteenlaskettu elopaino ei juurikaan ylittäne omaani, mutta kuten sanottu, selvisimme - esikoisen kanssa - samalla elopainolla jo yhdestä riskiraskaudesta, ja silloinkin mittarissa oli jo 37.)

Ja vaikka yli nelikymppisten keskenmenoja tapahtuu paljon, kyllä yli nelikymppisille myös syntyy vauvoja, paljon. Jos keskenmenoprosentti on viisikymmentä, silloin syntyvyysprosentti on yhtä suuri ja tsäänssit on ihan fifty-sixty.

Ja vaikka 12 viikon rajan ylitys ei yli nelikymppisellä varmastikaan takaa yhtään mitään (varsinkin kun sitä niskapoimuturvotusta ei mitattu), niin luulisi näillä viikoilla keskenmenoriskin meikäläisilläkin pienentyneen edes jonkin verran. 

Ensi viikolla on äitipoli ultrineen, jos siihen saakka saisi pidettyä päänsä kasassa vaikka maha on kuinka tavallinen. 

Jännä juttu: Edellisessä raskaudessa olin vakuuttunut tulevasta kohtukuolemasta (todennäköisyys silloin 4 %), nyt viidenkymmenen prosentin keskenmenoriskin kanssa pystyy melkein elämään. Voiko olla mahdollista, että hermoni olisivat vähän kehittyneet?

14+4

Taas on ollut sellainen "en millään voi olla raskaana"-viikko. Maha on kuudetta päivää aivan "tyhjä", ts. se ei tunnu miltään. Kaksi edeltänyttä viikkoa se oli sellainen, ettei raskaanaolemisesta voinut olla epäilystäkään. Ellen tietäisi paremmin, olisin väittänyt tunteneeni jo liikkeitäkin (rv 13+). Sitten kaikki vain hiipui pois ja nyt vatsani ei poikkea millään tavalla normaalista olotilastaan.

Hermoni kestivät tätä olotilaa kaksi päivää ja sitten oli aivan pakko kaivaa kaapin uumenista edellisessä raskaudessa hankkimani koti-doppler. Onneksi en ikinä saanut aikaiseksi myydä sitä, monista aikeistani huolimatta. Sen kanssa käytettävää ultraäänigeeliä en löytänyt enää mistään, joten "tutkimustulos" on hatara. Olin kuitenkin löytävinäni (ja olen asiasta aika varmakin) - ilman geeliä ja kaikkien vatsanpeitteideni läpi - kaukaisen "hevosenlaukan", omaani paljon tiheämmän pulssin. Niin että olkoon mahani nyt millainen tahansa, luotan edelleen siihen, että siellä on elämää.

Tilasin geeliä lisää netistä. Kun on tällainen oireeton hermoheikko odottaja, veikkaan että sitä tullaan tarvitsemaan vielä moneen kertaan.

13+5

Keksin omasta mielestäni täydellisen tytönnimen. Todellakin omasta mielestäni keksin, koska en uskonut kenenkään suomalaisen olevan sen niminen. Nimi juolahti mieleeni eräänä iltana, kun huokailin erään englanninkielisen nimen kauneutta ja harmittelin sen epäsuomalaista kirjoitusasua. Sitten keksin, että jos sen kirjoittaisi suomalaisittain, se menisi ihan vanhahtavasta suomalaisesta naisen nimestä. (Juuri vanhahtavan nimen haluaisin tytön ollessa kysymyksessä, sellaisen "Elvin" tai "Hiltan" tai "Laimin").  Ihan niin kuin Mayme on suomeksi kääntynyt Meimiksi.

Onneksi on olemassa Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu. Viisastuin sen verran, että tiedän nyt tuon nimisiä suomalaisia olevan/olleen vuosina 1899-2013 ainakin 111 henkilön verran. Tämä ei muuta nimen kauneutta, vaikka himmentääkin omaa innovaattorin kruunuani. Tällä hetkellä tuo nimi on kuitenkin ykkösvaihtoehto tytön nimeksi.

Entä jos tuleekin poika? Sitä ei tarvitse miettiä yhtään. Sellaiselle otukselle meillä on onneksi ollut nimi valmiina jo 2000-luvun alkuvuosilta saakka, jolloin eräs legendaarinen tshekkipuolustaja kuului HIFK:n miehistöön, ja meidän takapuolemme olivat kasvaneet kiinni Nordenskiöldinkadun hallin penkkeihin.

13+4

Sokeriaineenvaihdunnassa on taas tapahtunut joku kummallinen käänne. Alkuviikosta oli yhtäkkiä niin, ettei verensokeri noussut aterioiden jälkeenkään yli kuuden, ei sitten millään. Kuvotti, oli nälkä ja heikotti. Karppiruokia ei yhtäkkiä pystynyt syömään: liha haisi liikaa lihalta, parsakaali palaneelta lehmän jätökseltä, kukkakaali ihan vain itseltään. Kaikki Haisi. Ja sitten yhtenä yönä, kun päivällä ei ollut ehtinyt syömään esikoisen perässä juoksemiselta, koin sen elämäni ensimmäisen hypoglykemian. Tärinä, hiki ja kylmä niin kuin ikirouta tunki ulospäin jokaisesta huokosesta.

Tein pari viilausta: Vähensin ilta-Protaphanen kahdeksaan yksikköön ja olen muutaman päivän syönyt varsin hiilihydraattipitoisesti. (Itselleni siis.) Elimistö sietää yhtäkkiä käsittämättömän hyvin hiilareita: Normaaliannos voi olla esim. lautasellinen perunapohjaista keittoa (esim. lihakeitto) minkä lisäksi vielä palanen ruisleipää. (Maitolasillista ei enää voi yhtälöön tunkea, mutta jos jättää leivän pois, niin sitten voi.) Näillä saadaan verensokeri nätisti seitsemän päälle, mutta alle 7,6 kriittisen rajan. Ja jaksaa paremmin, eikä kuvota. Perun siis kaikki aiemmin sanomani karppiruokavalion ylivertaisuudesta. Mutta pidätän oikeuden muuttaa mieleni ja tapani taas tarpeen vaatiessa.

Uutta käännettä odotellessa. Epäilemättä sekin on tulossa taas jostain nurkan takaa, silloin kun sitä vähiten odottaa.

12+6

Siirryn takaisin alkuperäiseen (= viikon 6+ ultraa edeltäneeseen) ajanlaskuun, jossa raskausviikko vaihtuu maanantaisin. Äitiyspoliklinikka  ja neuvolakin laskevat sen mukaan ja kahdessa viimeisessä ultrassa saadut mitat viittaavat siihen, että se voisi kuitenkin olla se oikea. (Ei niillä ole eroa kuin kaksi päivää, mutta on mukavampi noudattaa sitä, joka on kaksi päivää edellä.)

Kävin torstaina vielä "virallisessa" alkuraskauden ultrassa. Niskapoimu-ultra se ei ollut, koska pyynnöstämme niskapoimun turvotusta ei mitattu, eikä verikokeita otettu. Pyysimme ainoastaan, että kätilö sanoisi niskapoimun turvotuksesta tai muista rakenteellisista "vioista" siinä tapauksessa, että ne ovat silmiinpistäviä ja hänen on ammattietiikkansa vuoksi pakko niistä mainita. Isäntä oli mukana ja näki Santeri Alkion ensimmäistä kertaa.

S. Alkio oli oikea linssilude, aina naama "kameraan" päin eikä edes tyypin itsensä mittaus ollut yksinkertaista. Kätilö sai mitaksi 12+6 vastaavan mitan, mutta se otettiin asennossa, jossa S. Alkio poseerasi naama kameraan, joten heittoa oli. Silmämääräisesti kaikki on hyvin: kaksi kättä, kaksi jalkaa, aivoissakin kaksi puoliskoa, hyvä pulssi. Ja vilkas epeli.

Lääkäri otti vastaan ultran jälkeen, teki ensimmäisen alatutkimuksen. Kehui ahkerasta verensokeriseurannasta ja antoi luvan herkutteluunkin silloin tällöin, satunnaiset "korkeat" eivät kuulemma haittaa. Seuraava lääkäriaika tulee noin kuukauden päähän, silloin pitää mennä myös diabeteslääkärille tai -hoitajalle.

12+0

Olen taas tuskaillut tuon ruokavalioni kanssa. Viime viikollakin (= rv 10+0-11+0) vielä (huolimatta aamun kuudesta ja illan kymmenestä Protaphane-yksiköstä ynnä kolmesta 500 mg tabletista metformiinia per päivä) kolmena päivänä paastosokeri kipusi rajan yli ja pari kertaa aterian jälkeenkin. En muista, olinko syönyt jotain erityisen "törkeää", ainakin parina päivänä taisin sortua jäätelötuuttiin.

Tällä viikolla sitten skarppasin - ja karppasin. Karppaamistahan ei suositella raskaanaoleville, tai no, kuka suosittelee ja kuka ei. THL ei kaiketi suosittele sitä kenellekään, ja karppaamista harjoittavat taas ihan kaikille, raskaana olevillekin.

En minä karppaisi, jos ei olisi pakko. Vaikka THL:n ravitsemusyksikön ravintoterapeutti painottaa, ettei ole olemassa tutkimuksia runsaan eläinproteiinin ja kovien rasvojen vaikutuksesta sikiöön, niin arvatkaapa, mistä on olemassa tutkimuksia ja vaikka huru mycket? Korkean verensokerin vaikutuksesta sikiön kasvuun ja terveyteen. Jos muksu paisuu viisikiloiseksi sokeriliemessä lilluen, en usko sen olevan ainakaan terveellisempää kuin eläinproteiinin ja rasvojen (joita kuitenkin on syöty jo luolamiesajoista lähtien).

Röhönaurulla luen raskausajan ruokavaliosuosituksia, jotka sisältävät mm. "täysjyväleipää, puuroja ja muita täysjyvävalmisteita" sekä "8 dl rasvattomia nestemäisiä maitovalmisteita päivässä". Anteeksi vain, en epäile hyvää tarkoitusta, mutta sellaista insuliinimäärää ei ihmiseen voi syytää, että minun elimistöni sietäisi sekä viljan että maidon sisältämät hiilihydraatit tuollaisissa määrissä. Nyt eletään vasta rv 12+0 ja tilanne tulee kehittymään huonompaan suuntaan vielä kuukausia.

Kovat rasvat kyllä kieltämättä hieman huolestuttavat tuossa "karppiruokavaliossa". (Hiilihydraatteja syön tietenkin niin paljon kuin pystyn välttääkseni ketoosin.) Käytän kyllä ruoanlaitossa rypsiöljyä, enkä voita, kuten "pitäisi" ja salaatinkastikkeeksi loiskautan niin ikään rypsiöljyä, mutta ei se taida riittää. Olen vähän kahden vaiheille, korvaisinko törkeästi oikean kerman ruokaohjeissa "kermakkeella", vaikka karpit ovat henkeen ja vereen niitä vastaan. (Transrasvoja tai jotain muuta "myrkkyä" sisältävät?)

Oli miten oli, viime päivinä olen syönyt paremmin kuin aikoihin. Teimme Karpin keittokirjasta fetalla mehevöitettyjä jauhelihapihvejä, joiden kanssa nautimme kermassa haudutettua parsakaalia ja kesäkurpitsaa. Eilen söimme tuntikausia haudutettua kaalilaatikkoa, jossa oli kermaa ja pekonia. Tänään on thaimaalaisen kalakeiton (kookoskermaa...) vuoro.

Edellisessä raskaudessa tunnustin häpeillen äitipolin lääkärille noudattavani vähähiilihydraattista ruokavaliota. Sattui tuuri, vastaus oli: "Se on hyvä - niin minäkin!"

Ota näistä nyt sitten selvä.

11+5

Kävin juuri järjestyksessä toisella äitiysneuvolakäynnillä. Kävi ilmi, että täti oli unohtanut laittaa ensimmäisellä kerralla ottamaansa verinäytteeseen nimeni, joten puolet asioista oli selvittämättä (HIVit, hepatiitit ja sen sellaiset). Se oli selvinnyt, että veriryhmäni on edelleen A- (miksi sekin pitää joka raskaudessa selvittää?) mutta vasta-aineita sikiötä vastaan ei ainakaan vielä ole muodostunut. Täti kaiveli kyynärtaivettani neulalla uuden näytteen saamiseksi jonkin aikaa, mutta luovutti sitten ja laittoi lähetteen keskussairaalan laboratorioon.

Täti ei halunnut kuunnella sydänääniä, mutta minä vaadin. Sanoin, etten voi tulla enää yhtään tämän hermostuneemmaksi asian suhteen vaikka niitä ei kuuluisikaan. Ja eihän niitä kuulunut. Sain iltapäiväksi ajan lääkärille ja ultraan.

Minun täytyy olla täysin tunteeton paskiainen, koska tämä tunne, joka tällä hetkellä vallitsee on ainoastaan määriteltävissä helpotukseksi. Siis helpotukseksi! Ei paniikiksi. Mitä h*lvettiä?!

Luulen tosin, että ainakin osa helpotuksesta johtuu siitä, että tuomiopäivä tuli jo tänään eikä sitä tarvitsekaan odottaa torstaihin saakka. Tiedän, että on mahdollista, ettei täti vain löytänyt sydänääniä (eihän se löytänyt verisuontakaan), mutta aivan yhtä mahdollinen ja todennäköinen on se toinen vaihtoehto.

Nyt pitkät tunnit iltapäivään, ja sitten asia selviää.

Muokkaus klo 15.30: Helpotuksen huokaus! Ei vielä tarvetta Fazerin Siniselle. Lääkäri ultrasi ja löysi terveyskeskuksen huonoilla vehkeilläkin sykkeen ja sai vielä mitaksi viikkoja 12+0 vastaavan lukeman. Eli kaikki on ihan hyvin tällä hetkellä. Arveli Santeri Alkion olleen liikkeellä silloin kun sykettä etsittiin, eikä muutaman millin liikkuvaan maaliin (=sydän) ole sokkona helppo osua. Nyt S.Alkio näytti vetelevän hirsiä kaikessa rauhassa.

Fiilis on rauhallinen ja huojentunut. Välillä tuntuu riemun läikähdyksiäkin. Jännä, miten kaikkeen ympärillä olevaan reagoi tunteella ja vahvasti - ja sitten tähän asiaan aivan toisin. Minun sisälläni kasvaa ihminen - sen lähemmäksi ei enää pitäisi päästä - mutta kaikkeen sitä sivuavaankin en uskalla enkä pysty reagoimaan kuin tuntien viiveellä ja silloinkin hyvin, hyvin varovasti. (Vastoin kaikkea sitä, mikä on minulle luonteenomaista.) Neuvolasta lähtiessä se olin minä, joka lohdutti tätiä (joka näytti surkealta) ja vakuutti, että ei mitään hätää, koko ajan tässä on realisteja oltu. Huokaus.