Epilogi

No niin, se oli sellainen raskaus se.

Vieläkään ei oikein käsitä, että se on ohi - ja että kumpikin Santeri Alkion kanssa selvittiin siitä ihan kelvollisesti, etten sanoisi. Kotiuduttiin maanantai-iltapäivällä, sairaalassaoloa venytti vähän niinkin proosallinen vaiva kuin kohonneet bilirubiiniarvot, josta syystä pikku-ukkeli köllötteli vuorokauden sinivalogrillissä. Yhden yön se oli myös varmimmaksi vakuudeksi hengitysseurannassa keskolassa, mutta se perustui enemmänkin ehkä siskonsa bronkomalasialle ja sille, että noin vuorokauden verran ukkelin hengityksessä oli selvästi nähtävissä samojen apulihasten käyttöä jatkuvasti - sekä minun että hoitajien silmissä. Sitten se kuitenkin korjaantui itsestään ja nyt se on ihan rauhallista ja "normaalia". Seurannassakaan ei näkynyt mitään epänormaalia hapetuksessa eikä hengitystiheydessä.

Keltainen se on edelleenkin ja vähän jännittää, väsähtääkö ukkeli niin, että joutuu vielä käymään uudestaan lampun alla. Neuvolan täti kävi eilen kotikäynnillä ja vakuutti, että sekä viimeinen biliarvo että väri näyttävät ihan hyvältä. Yksi ukon lempinimistä, joita noin rakkaalla lapsella on tietenkin monta, on Porkkanapoika (Käykää sisään ja nähkää hämmästyttävä Porkkanapoika! Puoliksi porkkana - puoliksi poika!). Mutta väri tulee ilmeisesti jälkijunassa.

Vähän vähänpuoleisesti se syö, ainakin jos tuijotetaan suositusmääriä. Kylläiseltä se vaikuttaa ja pullautteleekin joka ruoan jälkeen, sekä ilmaisee selvästi, että kiitti nyt riitti, joten mielellään ei väen väkisin tuputtaisi enempääkään. Kolmen tunnin välein ruokaillaan, jotta verensokeri ei laskisi. Imetys on lähtenyt kohtalaisesti käyntiin, ja siihenkin olen jo todella tyytyväinen. Loput nautitaan pullosta, pumppaan talteen sen mitä se ei rinnasta jaksa syödä. Oma äidinmaito riittää enimmäkseen jo nyt, osastolla annettiin vielä aika paljon luovutettua sellaista. Nannia on hätävaraksi isomman nälän varalta.

Sekä isäntä että minä olemme tietenkin molemmat aivan hullaantuneita ukkeliin. Se on äiskän pieni Oravanpoikanen ja isin Mini-me. (Näyttää todellakin siltä, kuin isännän naamasta olisi otettu valokuva, pienennetty ja liimattu sitten vauvan naamaksi.) Esikoinen on välillä innoissaan, välillä täysin välinpitämätön. Pahempia mustasukkaisuuskohtauksia ei vielä ole tullut.

Poika on pitkähkö, hoikka ja siro, ei ollenkaan sokerivauvamainen. Sillä on pitkät, laihat sormet ja valtavat kanootit jalkoina - voi olla, että siitä tulee pitkä mies. Syntymämitat olivat virallisesti 49 cm ja 3 225 g, vaikka minusta poika oli lytyssä kun sitä pikaisesti mitattiin ja hoitajienkin mielestä se näytti tuota pidemmältä.

Olo on sanoinkuvaamattoman kiitollinen  - niin terveestä vauvasta, omasta (hitaasti palautuvasta) kunnosta, kuin kaikesta muustakin. Koko kokemus vierihoidosta sairaalassa oli minulle aivan uusi ja ennenkokematon. Tuntuu, että tätä kakkosta lukee helposti - paljon helpommin kuin esikoista - tiedä sitten, johtuuko siitä, että kyseessä on toinen lapsi vai siitä, että ollaan oltu lähes koko ajan yhdessä synnytyksestä lähtien.

Ukkeli on helppo ja tyytyväinen vauva - se syö ja nukkuu eikä turhia valita. Yksi sen liikanimistä tosin on "intiaanipäällikkö Rähisee Tissille" - jostain syystä sillä on maitotarjoilusta lähes joka kertaa jotain huomautettavaa. Hienosti sekin puoli kuitenkin on lähtenyt käyntiin.

Eiköhän tämä tästä, pikku hiljaa.

Blogin päätän tähän ja haluan vielä kerran kiittää teitä kaikkia myötäelämisestä, kannustuksesta ja kaikista onnitteluista. Päivittelen silloin tällöin varmaan poikulinkin kuulumisia tuonne toisen blogini puolelle, mutta kuten joskus sanoinkin, tarkoitukseni ei ole pitää mitään vauvablogia. (Nämä muutamat päivät ovat jo osoittaneet senkin, ettei siihen tule olemaan aikaakaan.) Minä ja Santeri Alkio kiitämme ja kuittaamme ja lähdemme kohta tissittelemään.

38+2

Hyvät naiset ja herrat: Santeri Alkio!

Santeri Alkio ulostautui tänä aamuna klo 7:56 kokonaisella neljällä ponnistuksella. Painoa on 3 225g, pituus otetaan huomenna. Hieman dramatiikkaa sisälsi maailmaan tulo, sillä koko ponnistusvaiheessa sydänäänet eivät kuuluneet/nousseet lainkaan - onneksi se ponnistusvaihe kesti niin älyttömän vähän aikaa, että hengissä selvittiin. Lisäksi se oli lähes kivuton. Minä sydän epiduraali. Todella!

Kirjoitan vähän lisää kun ehdin ja maltan. Nyt jännäillään verensokereita, hapetusta ja ukkelin sinertävää väriä.Toistaiseksi on kuitenkin vierihoidossa täällä osastolla, mikä on aivan uusi ja outo kokemus minulle. 

Edelleen Hyvää Uutta vuotta kaikille!

37+5

Jos tulkitsen merkkejä oikein, niin tuo mahassani oleileva uros on kyllä samasta puusta veistetty kuin isänsäkin. Pitääs oikeen-mies. Asioita mietitään ja jahkataan ja muutetaan mieltä sen tuhanteen kertaan, eikä mitään kuitenkaan tapahdu. Ei kestä naisihmisen hermo tällaista.

Ensimmäisen kerranhan Santeri Alkio alkoi tehdä lähtöä jo raskausviikolla 19+, kun se majaili syvällä lantiossa ja painoi jotain suonia niin (ja kohdunsuutakin varmaan), etten saanut henkeä, en päivin enkä öin. Sitten tuli huono olo ja alkoi supistella - niin voimakkaasti, että paikat pehmenivät jo tuolloin. No, Luojan kiitos, Pitääs oikeen-mies Jr. muutti mielensä ja päätti jäädä sisätiloihin. Sen jälkeen kohdunsuulla ei tapahtunut sen kummemmin mitään, ennen kuin 34+ viikolla todettiin kanavan lyhentyneen ja kohdunsuun olevan auki yhdelle sormelle. Ei vaikka käytännössä sieltä puolesta välistä saakka on supistellut - veikkaisin, että yleiseen odottavien naisihmisten supistusmäärään verrattuna runsaanpuoleisesti.

No, sitten se tunki jo kertaalleen päänsä niin alas, että 35+ viikolla se tuntui tutkimusta tehdessä ja olin varma, että kohta sieltä tullaan. Ei puhettakaan. Edelleen ihan hyvä niin, ainahan se on parempi, jos vain kohdussa oltavat on sellaiset, että pystyy täysiaikaiseksi asti siellä olemaan.

Nyt Pitääs oikeen-mies Jr. on ollut täysiaikainen jo viisi päivää, minun oloni on ollut "ihan just tulee lähtö" vähintään yhtä kauan - eikä edelleenkään tapahdu yhtään mitään! Supistukset ovat kipeitä(kin), voimakkaita, niitä tulee entistä enemmän, mutta eilen tutkittaessa mitään uutta ei ollut tapahtunut kohdunsuulla. Ei mitään! Zip, zero, nada! Moneenko kertaan voi sikiö muuttaa mielensä? Kauanko tätä asiaa pitää jahkata?

Se käynnistys joudutaan nyt aloittamaan tilanteesta "kahdelle sormelle auki, kanavaa jäljellä kaksi senttiä" joka on ollut tilanne jo yli kaksi viikkoa. Siinä tilanteessa käynnistystä ei voi edes tehdä vielä kalvoja puhkaisemalla vaan ensin pitää availla jollain ballongilla (ja odotella ja odotella ja odotella) tai lääkkeellisesti (ja odotella ja odotella ja odotella). Sitäpaitsi olen varma, että Pitääs oikeen-mies Jr. haluaa edelleen vähän miettiä asioita, eikä se ole ollenkaan valmis tulemaan sieltä vielä tiistaina. Luultavasti virun sairaalassa päiväkausia tuskissani ja v*ttuuntuneena.

Nyt ulos sieltä ja sassiin - eiköhän tämä asia ole puitu. Tässä on kolme päivää aikaa ulostautua luomusti, ja suosittelen kyllä lämpimästi käyttämään ne hyväkseen.

37+4

Sorry vaan, esteetikot ja heikkohermoiset, mutta tämä on ruma totuus jaloistani tällä hetkellä. Kaksi päivää sitten turposin taas ja kuten näkyy, ei mitenkään vähäisessä määrin. Itseäni huolestutti kovin tuo jalkojen epätasapaino (oikea on kaksi kertaa enemmän turvoksissa kuin vasen), mutta se kinttu on nyt syynätty ja taivuteltu lekurin toimesta, eikä mikään siinä viittaa veritulppaan. (Se ei esim. ole yhtään kipeä eikä se punoittele eikä mitenkään muutenkaan poikkea normaalista, on vain turvoksissa.)

Eilen oli sitten lisäksi ensimmäistä kertaa pissassa proteiinit kokonaisella yhdellä plussalla. Soitin jo hätäpäissäni tietenkin synnytysosastolle, mutta selvisin käynnittä, koska tänään oli sovittu äitipoli. Tri Haitula määräsi raskausmyrkytysverikokeita, niiden tuloksista saan tietää huomenna. Tänään proteiini oli mystisesti hävinnyt, eli ilmeisesti tilanne vaihtelee eikä myrkytys ole täysin paukannut päälle, ainakaan vielä. Verenpaineet ovat edelleen tosi hyvät, kiitos Albetolin.

Santeri Alkio oli ensimmäistä kertaa tutkimuksen aikana kovin vaisu, niin vaisu, että käyrääkin piti ottaa kahteen eri otteeseen. Luulen kyllä, että sitä vain nukutti, yleensä se ei ole aamusta virkeimmillään. (Käynti oli heti kahdeksan jälkeen.) Äitiinsä tullut. Toisella käyräyrityksellä tuli jo ihan ok tulos. Mutta helposti soittoa synnärille, jos nyt viikonlopun aikana jokin tuntuu olevan pielessä ja omassa voinnissa tulee muutoksia.

Näillä näkymin käynnistys olisi uuden vuoden aattona. Silloin on merkitty "käynti synnytysosastolle" klo 8. Käytännössä tuo tarkoittaa sitä, että jos siellä on silloin tupa täynnä ja minä ja Santeri ollaan "terveimmästä" päästä, niin meidät pannaan kotiin. Itse olen päättänyt olla palaamatta tuolta reissulta ilman vauvaa, joten jos ei muu auta, saatan hieman liioitella myrkytysoireitani. Ja valitettavasti voi olla niinkin, ettei niitä yhtään edes liioitella tarvitse...

37+0

Hei, tonttu-ukot, hyppikää! Nyt on täysiaikainen raskaus.

Olo on tosi hyvä, ainakaan vielä en ole raskausmyrkyttynyt. Pissatikut ovat parina aamuna näyttäneet hyvin hennosti vihertävää keltaista ("heikko plussa"), muina aamuina ihan selkeää keltaista ("negatiivinen"). Noissa tikuissa ärsyttää edelleen se, että proteiinipitoisuus on noinkin paljon katsojan silmässä. Merkkaisivat rehellisesti plussaa tai miinusta. Verenpaineet ovat äärimmäisen siistit. Verensokeritkin on ehkä hieman rauhoittumaan päin, tosin tänään soittanut Tri Haitula lupasi vielä kysyä niistä sisätautilääkäriltä. Jostain Albetolin sivuvaikutuslistasta se löysi veren glukoosipitoisuuden lievän nousun, tosin ihan "lievästä" ei tässä tapauksessa ollut minun mielestäni kysymys.

Odottelen ja kuulostelen innolla mahdollisia merkkejä synnytyksen lähenemisestä, koska olo on alkanut olla jotenkin "erilainen". (Varmin merkki on tietysti se, että viikkolukema alkaa 37:llä, koska ensi viikolla viimeistään synnytys on ajankohtainen, oli olo minkälainen oli.) Google tietää kertoa merkeiksi lähestyvästä synnytyksestä esim. seuraavat:

- Menkkamainen kipu alavatsalla ja selällä - löytyy, lähes päivittäin, tosin vaihtelevassa määrin
- Maidonerityksen alkaminen tai lisääntyminen - viime yönä en saanut nukuttua hirvittävän tissisäryn takia
- Kroppa tankkaa - yhtäkkiä hiilihydraattien syöminen tuntuu todella hyvältä ajatukselta, eikä niistä yhtäkkiä tulekaan yhtään huono olo. Ateriakohtainen insuliinimääräkin on asettunut jotensakin järkeviin rajoihin, ainakin on suhteessa syötyyn hiilihydraattimäärään, toisin kuin muutama päivä sitten, jolloin näiden kahden välillä ei ollut minkäänlaista loogista yhteyttä. Olen syönyt 2-3 palaa ruisleipää per päivä (=valtava määrä!), suklaata, joulutorttujakin - verensokeri pysyy kohtuullisissa lukemissa kohtuullisella insuliinimäärällä.
- Nenä ja huulet turpoavat. Jep. Huulet ovat jo anjelicajoliemitoissa, nenän kasvua odotellessa.

Nyt toivotamme Santeri Alkion kanssa kaikille leppoisaa joulua, näiden kuvien ja sävelten myötä. (Santeri Alkiohan on tunnetusti hevimiehiä.)

36+0

Täällä edelleen, yhdessä kasassa. Ei mitään raportoitavaa, supistukset ovat hellittäneet ja muuttuneet ihan tavallisiksi harjoitussellaisiksi. Toki tilanne voi taas muuttua keskiviikkona, jos (kun) silloin vuorossa oleva lääkäri haluaa tutkia kohdunsuun tilanteen. Juuri tällä hetkellä uskon taas vahvasti, että käynnistäähän tämä pitää. (Ja keskiviikkoiltana todennäköisesti makaan taas sängyssä supistusten kourissa, puristan kännykkää synnärin numero valmiina näytöllä ja olen vakuuttunut siitä, että lapsi syntyy millä hetkellä hyvänsä.)

Suurin uutisoitava asia lienee se, että lauantaina tuli verensokerirajan Ylitys. Päivä meni päivystyksessä esikoisen kanssa ja nälkä oli sen jälkeen sitä luokkaa, että piti saada äkkiä jotain. Se "jotain" oli sitten Mäkkäriateria, jolle pistin törkeän määrän insuliinia (en edes kehtaa sanoa, kuinka paljon), niin että varmasti riittää. No, ei riittänyt - verensokeri nousi 8,2:een kun se raja on 7,6 (Tri Sokerin mukaan. Tri Nietoksen ja diabeteslääkärin mukaan se on 7,8 ja 7,5 Tri Haitulan* mukaan. Ehkä ne pääsee jonain päivänä vielä yhteisymmärrykseen edes yhden ja saman sairaalan sisällä, mikä se raja oikeasti on.) Niin että kyrsiihän se. Jos insuliinin tarve todella alkaa dramaattisesti vähentyä kaksi viikkoa ennen synnytystä, niin kuin sanotaan, niin minun kohdallani synnytys on vielä hyvin, hyvin kaukana.

Nyt alkaa varmaan olla sellainen tilanne, ettei mahassani ole aikaisemmin ollut näin suurta vauvaa. Esikoinen syntyi kolmen kilon ja kymmenen gramman painoisena ja eiköhän Santeri Alkio ala olla jo tuon rajan ylittänyt, varmasti jo ultrassakin tehtävien painoarvioiden mukaan.


* "... joka oli pienempi kuin pieni, joka oli pikkuruinen tylleryinen, aivan mahdottoman pieni" - siis se viime kerralla lekurina toiminut, pikkiriikkinen naisihminen.

35+3

Eilen illalla oli ensimmäistä kertaa tässä raskaudessa aivan tosissaan päässä sellainen epäilys, että näinköhän tästä tulee lähtö synnytyslaitokselle. Vaikka on supistellut ennenkin ja tähänkin asti, niin nuo eiliset supistukset olivat kyllä jo ihan eri maata - enimmäkseen alaselässä tuntuvia, selvästi voimakkaampia kuin tähän astiset, tähän astiset ovat olleet noihin verrattuna ehkä kymmenesosan luokkaa ja jopa vähän kipeitä. Odottelin jännityksellä, että vieläkö ne siitä voimistuvat. Makoilin tunnin paikoillani ja sitten vasta ne alkoivat hellittää. Huh huh. Luulen, että sillä perinpohjaisella alatutkimuksella oli tekemistä asian kanssa. Santeri saisi vielä hetken kuitenkin pysyä sisätiloissa, vaikka ilmeisesti se siellä lähtöä tekeekin, ainakin pakkailee jo tavaroitaan. (Jos se kerran oikeasti on muka jo niin alhaallakin, että sen pää tuntuu alatutkimuksessa??!)

Tiedättekö sen "nips - poks" yhdistelmän, jolla lapsivesi menee? Olen tuntenut sellaisen "nips"in jo monesti, se "poks" on jäänyt puuttumaan. Luulen, että määrään itse itseni vuodelepoon ensi viikon loppuun saakka nyt ihan varmuuden vuoksi. Isäntä sai onneksi huomiseksi pekkasen ja äitini lupautui tulemaan ensi viikolla taas hätiin. Sittenhän se alkaa ollakin jo täysiaikainen tämä raskaus. Kun vielä pari päivää sitten oli fiilis, että helposti mennään 38 viikolle, niin nyt kyllä juuri tällä hetkellä pikkaisen epäilyttää. Voihan se tilanne tästä rauhoittua ja toivon että rauhoittuukin. Nyt tulevat supistukset ovat kyllä jo (edelleen, eilisen jälkeenkin) melkoisen mojovia. Yritä nyt, Santeri, pysyä housuissasi (tai minun housuissani, paremminkin) vielä vähän aikaa... Uskon kyllä toisaalta siihenkin, että synnytyksen ennenaikaiselle käynnistymiselle on aina jokin perusteltu luonnollinen syy. Jokin siellä on vialla, jos sieltä pitää ulos tulla ja luonto osaa huolehtia nämä asiat.

Vialla olemisesta puheen ollen, olen tietenkin nyt miettinyt ja murehtinut sitä lapsiveden suurta määrää ja tullut siihen tulokseen, että haluan kyllä toisen mielipiteen asian suhteen. Miten sitä muka voisi olla liikaa kun vauvalla on tasan sama verensokeri kuin minullakin? (Ja niin kuin kyllästymiseen asti olen jaksanut jauhaa, verensokerini ovat olleet "normaalit" viimeisen kuukauden.) Miten sitä voisi "pissattaa liikaa"? En niele tätä purematta.

Mutta nyt huilailen. Kauppareissut ja kaupungilla juoksemiset saavat jäädä ja keskityn hautomiseen.

35+2

2 790 g oli painoarvio, eli juuri alle paniikissa-pitkin-seiniä-juoksemis-rajan. Tosin kone itse tunnusti virhemarginaalin olevan 400 g, eli oikeasti paino voi olla vaikka 3 200 g. Luulen, että todellisuus on jotain välimaastoa, Tädin maanantainen "noin kolme kiloa" kokoarvio lienee aika lähellä.

Nyt oli joku aivan uusi tuttavuus lääkärinä, joka mittasi kauan ja hartaasti jokaista mittaa. Ikävämpi juttu on omasta mielestäni se, että Santeri Alkion vatsanympärys on nyt kirinyt muiden mittojen edelle tyypilliseen diabetesvauvatapaan. Kerpele. Toinen diabetesvaiva on myös ilmaantunut, lapsivettä oli "normaaliasteikon yläpäässä", eli reippaanpuoleisesti. Ja minun verensokerini ovat siis viimeksi ylittäneet sallitut rajat yli kuukausi sitten. Että se siitä potilaan omnipotenssista ja "pistä sokerit kuntoon, niin vauvakin voi hyvin"-lässytyksestä. Tai voihan se hyvin - vielä - ainakin ultrien ja käyrien mukaan - mutta ihan samat diabeetikon ongelmat siellä kohdussa muhii vaikka sikiö on kasvanut terveen ihmisen verensokeriarvoissa viimeisen kalenterikuukauden. Ja sitä ennenkin niitä ylityksiä tuli se kerta viikkoon, kaikki arvot alle 10. (Ja muutokset huonoon suuntaan ovat tapahtuneet sen terveen-ihmisen-verensokeri-kuukauden viimeisen viikon aikana.) Niin että kyrsiihän se. No, jos tässä kuitenkin päästäisiin kunnialla loppuun asti. Käydään sitten se pakollinen kiekka lastenosaston kautta, minkäs sille mahtaa. (Enkä nyt ihan oikeasti edes kuvitellutkaan, että lapsi selviäisi ilman minkäänlaisia vastasyntyneiden ongelmia yhdeksän kuukauden oleilusta diabeetikon mahassa, vaikka sokerit pysyisi kuinka hyvinä. Mutta ainahan sitä saa haaveilla.)

Tämäkin lääkäri oli käynnistyksen kannalla viikolla 38. Eli nyt toivotaan vain, ettei Tri Sokeri enää satu tielle noita aikeita torpedoimaan. Tämän lääkärin mukaan kohdunsuu olisi jo kahdelle sormelle auki. (Tosin se oli niin pieni ihminen, että sen sormiakin menee varmaan kaksi sinne mihin toisilla menee vain yksi. Viime viikolla Tri Nietos oli sitä mieltä, että yhdelle sormelle ollaan auki.) Pääasia, että jotain tapahtuu sielläkin päässä. Tämän päiväinen lääkäri sanoi, että "aukile tuntuu", se siis koski jo Santeri Alkion päätä! Jännääkin jännempää.

Seuraava kontrolli ensi viikon keskiviikkona. Minuakin käytettiin EKG-käyrässä ja jossain sydänverikokeessa, koskapa tämänhetkiseen flunssaan on liittynyt rintakipuja. Niitä veikkailtiin tosin hengityslihasperäisiksi, mutta tulipa tsekattua. Huomenna soittavat niistä tuloksista.

35+0

Tänään piti oikein asiasta tehden käydä ostamassa vauvalle kaikenlaista tarviketta. No, ei ostettu mitään. Esikoinen sen sijaan sai talvihaalarin, kypärälakin, monot, sukset, kahdet sukkahousut, kaksi yöpukua sekä collegepaidan. Niin siinä käy kun ei ole paikalla pitämässä puoliaan. (Tämä on kunkin hyvä oppia jo sikiövaiheessa.) Ihan pyhä tarkoitus oli hankkia Santeri Alkiolle sellainen päiväsängyksi muutettava sitteri, mutta niitä ei ollut siellä missä niitä piti olla ja niin sitten harhautuivat ajatukset esikoisen päivänpolttaviin tarpeisiin. Mahassa ollessa kuitenkin pärjää vielä aika vähillä vermeillä. (Tällainen nepotismi ei toistu, lupaan, vaan tästä lähin kumpikin saa roinaa ihan yhtä paljon.)

Neuvolassakin kävin, siellä kaikki hyvin. Pissat, paineet, hempat, painot, sydänäänet - kaikki ok. Täti teki taas käsikopelopainoarvion, johon jostain syystä luotan vähän paremmin kuin ultraan, koska siihen ei niin pääse vaikuttamaan sääriluun tai mahan asennot tai huonot näkyvyydet. (Sitä paitsi, Täti jää kohta eläkkeelle, joten muutaman painoarvion se on käsikopelollakin ehtinyt uransa aikana tekemään.) Sehän oli melkoinen - "noin kolme kiloa". Jos se pitäisi paikkansa, verrattuna edelliseen ultraan (joka saattoi olla alakanttiin), kasvua olisi tullut 500 g viikossa. Itse pidän nyt tulevan keskiviikon painoarvioultrassa paniikissa-pitkin-seiniä-juoksemis-rajana 2 800 g. Sen pystyy vielä juuri ja juuri järjellä käsittämään (kasvuna per viikko). Mutta onpa kyllä taas jännää.

Joskus aiemmin sanoin, ettei Santeri Alkio tunnu isolta - kyllä nykyään muuten tuntuu. Sellaista paikkaa ei mahasta löydy, jota se ei tarkalleen täytä ja johon se ei yllä. Yhtä aikaa on hengitysvaikeuksia ja pissat housussa, kun puristuksissa on sekä keuhkot että virtsarakko. Ihan tosissaan sen kasvuseurannan kanssa saa olla hemmetin tarkkana tämän loppuajan.

34+6

On paradoksaalista, miten ihmisellä voi olla ikävä sellaista tyyppiä, jota a) ei ole koskaan nähnyt ja b) joka ei koskaan enää tulee olemaan fyysisesti niin lähellä, kuin juuri nyt (=sen ikävöivän ihmisen mahassa). Santerin potkuja ja myörintää kuulostellessa on jo sellainen tunne, että voi kunpa se olisi jo täällä, oikeasti sylissä. Vaikka synnytys pelottaakin, niin enemmän sitä kuitenkin jo innokkaasti odottaa. Näkisi vihdoin, millainen tyyppi siellä on. (Vaikka "tiedän" kyllä, että sillä on tuuhea musta tukka, tummat, vähän vinot silmät ja terävä leuka. Saattepa nähdä.)

Samaan aikaan kun ikävöin Santeria, ikävöin jo etukäteen esikoisen kanssa vietettäväksi parahultaisesti riittävää aikaa. Ei ole tällaista enää kauan, kun kohta niitä on kaksi ja pienempi luonnollisesti vaatii leijonanosan kellonympäryksestä. Se on epäreilua minun ykköstyttöäni kohtaan! Ikävöin etukäteen jo esikoisen kanssa vietettäviä raukeita sunnuntaiaamuja (kuten tämä aamu), jolloin noustaan vasta yhdeksältä, sinne asti päästään helpostikin lauseella: "Pistä, kulta, vielä nukkumaan - äiti on tässä vieressä." (Luulen, että Santeri ei tyydy ihan noin vähään, vaan vaatii tekoja sanojen sijaan, mokoma.)

Viimeiseksi, muttei vähäisimmäksi, ikävöin jo etukäteen tätä blogia. Tämähän tulee auttamatta tiensä päähän noin kolmen viikon kuluttua. En ole koskaan kirjoittanut näin avoimesti ja saanut näin paljon avointa palautetta, vertaistukea ja muiden ihmisten kokemuksia. Olen äärettömän kiitollinen teille, että olette jaksaneet lukea kaikki pelot, murheet, turvotukset, kutinat, turhat hätäilyt ja verensokerit. Tarinan kiehtovuudessa on varmasti välillä ollut hieman toivomisen varaa.

Jos kaikki menee hyvin (edelleen tuo lause toistuu usein päivittäisessä kielenkäytössä), lopetan blogin vähän yli kolmen viikon kuluttua synnytyskertomukseen ja valokuvaan. Toivon todella, että niin tässä tulee käymään. Santeri muuttaa kohtuni ulkopuolella, siitä tulee Henkilö, enkä koe enää omaavani samalla tavalla oikeutta kertoa kaikkia sitä koskevia asioita muille ihmisille kuin tähän saakka. (Katson tämän vähän niin kuin vuokranantajan oikeudeksi, samassa kropassa kun tässä vielä majaillaan.)

Mutta siihen saakka aion märehtiä täällä asioita niin kuin tähänkin asti. Huomenna märehdin neuvolakäyntiä ja keskiviikkona on taas äitipoli. Vähiin käy piikit aamukammassa...

32+0

Tänään kävin neuvolassa vähän itkeskelemässä. Sitten kiersimme Santeri Alkion kanssa yhden kirpputorin (jaksoin, jee!) ja söimme mainion lounassalaatin. (Sellaiseksi ihmiseksi, joka pitää niin paljon salaatista kuin minä, olen kyllä käsittämättömän lihava. Tällainen aatos juolahti mieleeni sitä herkkua poskeeni pistellessä. Ehkä se johtuu siitä, että salaattikaan ei ole laiskan ihmisen ruokaa. Tuotakin varten olisi pitänyt perata ja paistaa lohi, keittää kananmunat, sulattaa ja valuttaa katkaravut, pestä ja kuivata ja pilkkoa kurkku, tomaatti ja jäävuorisalaatti, käydä kaupasta ostamassa kuivattua sipulia ja auringonkukansiemeniä - kellä sellaisia muka on kaapissa? - ja valmistaa salaattikastike. Niin että tämä on se syy, miksi olen niin lihava.)

Taas viime yönä näin painajaisia kasvukäyristä, eikä ollut ensimmäinen kerta. Olen valvonut jo monena yönä vessassa käynnin jälkeen kun uni ei tule, kun pitää miettiä asioita. Tuo Santerin koko on nyt selvästi Se Peikko tässä raskaudessa. Koko ajan on sellainen tunne, jota on turha järjellä yrittää häivyttää, että se kasvaa liian isoksi. Ihan sama mitä ultrat ja lääkärit sanoo. Sama tunne esiintyi epämääräisempänä viime raskaudessa, sellainen "jokin on nyt vialla ja lapsi on oikeasti vaarassa"-tunne, vaikka ultrien mukaan kaikki oli hyvin. Väittäkää hysteerikoksi, minä sanon tätä äidinvaistoksi.

Se minun neuvolantätini on kyllä edelleen ihan paras. Se ei yhtään yrittänyt painaa villaisella julkilausumiani pelkoja. En minä pelkää pelkästään sitä, että Santerilta loppuu happi diabeteksesta johtuvan makrosomian vuoksi vaan pitää muistaa, että kaksi muutakin asiaa lisäävät kohtukuoleman riskiä: minun ikäni ja valtava ylipainoni. En myöskään pelkää pelkästään Santerin hengen ja hyvinvoinnin puolesta, vaikka ne tässä tärkeimpiä ovatkin, vaan myös itseni puolesta. Jos tämä raskaus päästetään laskettuun aikaan asti, Santeri painaa 4 kiloa - siis vähintään, olettaen, että tämä viimeisin painoarvio oli grammalleen oikeassa eikä yhtään alakanttiin. (Oikeastihan se voi heittää ihan kuinka paljon tahansa.) Jos sellaista pätikkää ulospunnatessa jokin menee pieleen ja joudutaan hätäsektioon nukutuksineen, niin sellainen leikkaus ei ole tämänkokoiselle, -ikäiselle ja -kuntoiselle ihmiselle mikään pikkujuttu. (No, ei tietysti kenellekään muullekaan, mutta minun kohdallani puhutaan kasvaneista riskeistä.) Jo sellaisen pikkujutun kuin sappirakon tähystysleikkauksen jälkimainingeissa pumppuni meinasi tehdä tenän ja pulssi laski kahteen kertaan niin alas, että toimenpiteitä tarvittiin. Kuvitelkaa, mitä seuraa, kun mennään kiireellä ja silpaistaan koko maha auki. (Tähystysleikkaus ei liene vaihtoehto sektiotilanteessa.)

No, sovimme Tädin kanssa, että minä puhun nämä asiat ensi kerralla äitipolilla ja pyydän painokkaasti sitä, että synnytys luvattaisiin käynnistää jahka raskaus on täysiaikainen. Sille on tädin mielestä erittäin hyvät perustelut eikä hän(kään) oikein voinut käsittää sitä, että insuliinihoitoisen diabeetikon raskautta vasiten venytettäisiin 38+ viikon yli. Jos äitipolilla ei edelleenkään oteta minua vakavasti, hän lupasi itse ottaa sinne yhteyttä. Vihdoinkin joku, joka on samalla kannalla minun kanssani.

Täti teki käsikopelokokoarvion ja sanoi, että Santeri vaikuttaa olevan tällä hetkellä "vähän yli kaksi kiloa". Yhtään yläkanttiin se viime perjantain ultrassa tehty painoarvio ei siis tunnu heittävän...

Muuten kaikki neuvolassa tsekattavat asiat olivat ok. Se minun painoni on oikeasti laskenut sen kilon (nyt kun isänpäiväkakun aiheuttama turvotus on poistunut), verenpaineet korkeat mutta edeltävään tasoon nähden ok, pissa puhdas, hemoglobiini 148 (uusi ennätys.)

31+4

Ei kooltansa ole kovin pikkuinen,
ei hento eikä hontelo
...
Kovin isohan se Santeri on
hieman isohan se Santeri on
Mutta Ison Santerin rinnalla
elo äidin ompi huoleton.

(Lyriikat vapaasti pöllitty Kalle Väänäsen "Iso Iitasta", joka jostain syystä alkoi soida päässä sitkeästi tänään.)

Oli siis se äitipolikäynti. Aika lailla samoilla kasvulinjoilla mennään kuin viimeksikin: pää kaksi viikkoa edellä, vartalonympärys 0-7 päivää edellä (mittasi kolme kertaa ja kone otti siitä kuulemma keskiarvon) ja reisiluu sitten jossain siinä välissä. Painoarvioksi tuli melkein kaksi kiloa, 1974 g muistaakseni tarkalleen.

Lääkärinä oli Tri Nietos, joka kuunteli tyynesti vuodatukseni kaikista odottavan diabeetikon elämän vääryyksistä, rauhoitteli hysteerikkoa potilasta ja torpedoi rauhallisin äänenpainon Santerille tekemäni makrosomiadiagnoosin. Tuokin painoarvio on kuulemma juuri hieman keskikäyrän yläpuolella, ei yläkäyrällä. Näytti oikein kuvasta (katsoi sen varmaan parhaaksi). En tiedä, onko niillä jotkin eri taulukot, kuin mihin minä aina googlen avulla eksyn. (Muistutus itselle: Älä googlaa.) Lisäksi kertoi vielä erikseen, ettei minkäänlaista "rasvoittumista" ole vartalossa havaittavissa eikä mikään muukaan viittaa makrosomiaan. Ja mainitsi, ettei virtauksissa ole mitään viitettä hapenpuutteesta tai stressistä. Vieläpä meinasi pidentää kontrollivälin kolmeen viikkoon, mutta ulinani kuultuaan myöntyi suosittamaan seuraavaa kontrollia kahden viikon päästä niin kuin tähänkin asti. "Kaikki on hyvin" siis, niin kuin tavataan ultran jälkeen sanoa. (Vaikka itse suhtaudun aina yhtä skeptisesti tuohon lauseeseen, minä tosin olenkin Minä.)

Muuta raportoitavaa on sen verran, että nyt muuten turvottaa. Se yhden kilon painonpudotus on tullut korkojen kera takaisin ja naamani on taas kuin kuu-ukolla. Näistä ei oltu vielä huolissaan, koska pissa oli puhdas eikä (jo muutenkin korkeissa) verenpaineissa ollut tapahtunut mitään merkittävää nousua.

Muokkaus: Santeri oli viimein pää alaspäin ja sydänkin saatiin melko lailla näkyviin. Siellä näyttäisi suonitukset olevan kunnossa, eli se viimeinenkin asia saatiin pois tsekkauslistalta.

30+4

(Muokkaus: + Mahakuva.)

Paino on pudonnut kilon, minun ja Santeri Alkion yhteispaino. Tuntuu epätodelliselta, että se tosiaan kasvaisi yläkäyrällä (tai ehkä jo ylikin). Ei se tunnu mitenkään suurelta. (Vaikka minulla onkin vain tasan yhden edeltävän raskauden verran kokemusta sikiön koosta ja siitä miltä se nyt voisi tuntua. Ja voiko siitä tuntemusten perusteella ylipäätään sanoa yhtään mitään.)

Painon ei tietenkään tarvisi/saisi pudota enää tässä vaiheessa, luulen, että nuo viime viikkojen taistelut sokereiden kanssa ovat vieneet syömisiä vähempään, vaikkei pitänyt. Aina tolkutetaan, ettei raskaana ollessa saa laihduttaa. No, se nyt on kuulkaas sillä lailla, että kaikkea ei voi saada. Jos verensokeriarvojen pitää pysyä aisoissa, silloin voi syödä vain tietyn määrän ja terveellisesti - eikä tällaista sielun temppeliä, joka minulle on rakentunut, ylläpidetä ihan pikkuisilla annoksilla. Edelleenkin painostani riittäisi kahdelle. (Tai yhdelle vielä minun ja Santeri Alkion lisäksi.) Niin että tuskin tässä on hätäpäivää, varsinkin kun se yläkäyrä jo vilkkuu Santerille edellisen painoarvion perusteella. Sitä paitsi nyt törmäsin nettipläryyn, jossa sanotaan, että "reilussa liikapainossa painon ei tarvitse nousta lainkaan." (Yksi asia vähemmän murehdittavaksi!) (En saa linkitettyä, koska osoitteen klikkaaminen menee suoraan downloadaukseksi, mutta löytyy googlesta hakusanoilla "painonnousu raskausdiabetes" ja sijaitsee Espoon kaupungin sivuilla, HUS ravitsemusterapeuttien laatima ohje.)

Maha ei tunnu mitenkään isolta. Se tuntuu pieneltä ja sievältä kun sitä katselee alaspäin eikä se ole mitenkään raskas vaan ketterä sporttimalli. Tämä harhakuva haihtuu tosin heti kun kulkee peilin ohi - peilistä näkyvä maha on VALTAVA. Se on jo paljon suurempi kuin esikoisen viimeisinä mahapäivinä. (Voihan tämä johtua tietysti myös mahan asennosta, joka on pysty ja varsin terhakka.) Mutta kieltäydyn uskomasta, että siellä kasvaa jättivauva. Yksi toinenkin ihminen on sanonut mahaani pieneksi (tosin yleinen mielipide tuntuu olevan "VALTAVA") - se diabeteshoitaja. Se sanoi, että näkeehän tuosta päältä, ettei sieltä mitään jättivauvaa tule, kun sulla on tuollainen pieni maha.

Kaikki on niin suhteellista. Turha sanoakaan, että ensi perjantain kasvukontrolli jännittää aivan tavattomasti.

Ok. Ei ehkä niinkään sporttimalli, kuin katumaasturi...

30+4

30+0

Esikoinen yrittää aloitella tarhaelämää kuuden viikon flunssaputken jälkeen ja me olemme Santeri Alkion kanssa täällä ihan  kahdestaan. Yritän selvitellä vielä muutamia juttuja äitiysrahaan liittyen (mm. omaishoitajuus ja satunnainen palkkatyö), jos saisin sitten vihdoin sitäkin haettua. (Viimeinen mahdollisuus ensi viikon keskiviikkona, silloin on tasan kaksi kuukautta laskettuun aikaan.) En onneksi jätä ikinä mitään viime tippaan. (=En saisi ikinä mitään tehtyä, ellei "viime tippaa" olisi olemassa.)

Aika mojovia supistuksia on taas ilmaantunut, tänään varsinkin. Kohtuullisen supistusvapaasti ehdin elää sellaisen kolme, melkein neljäkin viikkoa niiden pahimpien helpotettua tuossa 26 viikon tienoilla, aivan niin kuin se yksi lääkäri ennustikin. Nyt olen salaa hiukan iloinen supistuksista. Toivon, että ne alkaisivat jo vaikuttaa paikkoihinkin. (Viimeksi äitipolilla paikat olivat edelleen "pehmenneet", ei mitään muuta. Tilanne on pysynyt samana siis sieltä 19+ viikosta asti, jolloin jouduin niiden selkäsupistusten takia käymään näytilläkin.) Ollaan kuitenkin jo aika pitkällä ja Santeri Alkiolla olisi jo varsin hyvät mahdollisuudet - jo nyt, saati muutaman viikon päästä - kohdun ulkopuolella. Kun taas kohdun sisäpuolisista mahdollisuuksista ei voi enää kauaa olla yhtään varma. (Ja tästäkin sitten pitää soimata itseään, että toivoo lapsensa syntyvän keskosena. Mutta mieluummin keskosena ja hengissä, kuin se toinen vaihtoehto, sanokaa mitä sanotte.) Sokerit kapinoivat pahemmin kuin koskaan, ja pitkävaikutteisen insuliinin annokset olen joutunut nostamaan jo 14 illalla ja 12 aamulla, vaikka minulla on myös se tablettilääkitys. Ja silti tänä aamuna oli taas paastoarvo koholla - jos huomenna on sama juttu, nostan taas annosta. Kyllä siitä vauvasta melkoinen jätti tällä menolla saadaan, siitä ei ole epäilystäkään. (En usko sitäkään väitettä, ettei jo pelkkä insuliinihoito kasvattaisi vauvaa. Miksi se makrosomian riski on todettu kohonneeksi sitten esim. insuliinihoitoisilla raskausdiabeetikoilla mutta ei ruokavaliohoitoisilla? Muokkaus: Jos siis molemmilla esimerkkitapauksilla on sokeritasapaino kunnossa. ) Plääh.

Nauratti, kun viikonloppuna kuunneltiin "molempien lasten" kanssa Iron Maidenia. Kumpikin oli innoissaan, esikoinen roikkui naama läppärissä ja mahassa kävi hillunta. Hyvä musiikkimaku niillä on, kummallakin.

29+4

Enpä taas oikein tiedä, millä lailla sitä suhtautuisi tämän päiväiseen äitipolikäyntiin. En varmaan olisi minä, jos suhtautuisin jotenkin keveästi ja huojentuneesti.

No, jos positiivisella aloittaa, niin siitä reisiluun liian lyhyestä mitasta ei tarvinne olla huolissaan - nyt se reisiluu oli nimittäin viikon verran edellä (30+4). Edellä olivat muutkin mitat. Positiivisella linjalla jos pysytään edelleen: vartalonympärys (diabeetikon lapsella se kriittisin mitta) oli kaikkein vähiten edellä, vain kaksi päivää (29+6). Pää kasvoi kokonaiset kaksi viikkoa edellä (31+4). Voi kehveli. Miksei ne mitat voisi olla 29+4, 29+4 ja 29+4? Niin ne menivät kaikissa ultrissa ennen tästä edellistä ultraa kaksi viikkoa sitten. Sellaisia mittoja minä toivoisin, koska esikoinen "kasvoi hassusti" ja me kaikkihan tiedämme, kuinka siinä sitten käytiin. Kun lyhyt reisiluun mitta viime ultrassa sai aikaan päässäni Downin syndrooma-diagnoosin, nyt jättimäinen päänympärys aiheutti päässäni hydrokefalus-diagnoosin. Ja pitkät jalat "isokokoinen hydrokefalus-lapsi"-diagnoosin. Miksei ne voi mitata uudestaan, jos "mitta voi heittää"? Vattu!

Onhan tuossa aina se, että kuka milloinkin mittaa. Nyt mittasi Tri Karppi. Meinasin saada sätkyn siinä pöydällä kun kuulin painoarvion: 1574 g - siis 600 g enemmän kuin kaksi viikkoa sitten. Siis +300 g/viikko. Vaikka Tri Karppi kuinka vakuutti, että "kasvu ei ole lähtenyt käsistä" niin reaktioni oli silkka ja puhdas AAAAAAAAAAAAARRRRRRRRRRRRGGGGGGGHHHHHHHHHHH!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! En kuullut mitään muuta kuin 1574 g, 1574 g, 1574 g... Joka on aivan helvetin paljon enemmän kuin kaksi viikkoa sitten (988 g).

Se, mistä Santeri Alkio sen ruokansa ottaa on mysteeri. (Jos kerran "sikiö kasvaa hiilihydraateilla", kuten aina  väitetään.) Viimeisen kahden viikon aikana olen joutunut vähentämään hiilareita entisestään, koska sokerit lähtee laukalle vähimmästäkin ja painoni on edelleen siinä samassa, mihin se on jämähtänyt rv 17+2. Syökö se kannibaali minua? Pienikokoisuus ei ainakaan edelleenkään tunnu olevan ongelmana.

Ainoa täysin positiivinen asia oli se, että pitkäaikaisverensokeri oli tasan 5. Siihen ei vielä kahden viikon sekoilut ole vaikuttaneet.

Nyt täytyy mennä toipumaan järkytyksestä. Palaan asiaan kun olen toipunut.

Muokkaus: Toim. huom. Tuolla painoarviolla ollaan jo yläkäyrän tuntumassa ja keskikäyrä on taaksejäänyttä elämää. (Näin ainakin Pihkalan taulukon mukaan.)

29+1

Tyt-ty-dy-dyy-dyy, tyt-ty-dy-dyy-dyy, tyt-ty-dy-dyy-dyy, tyt-ty-dy-dyy! 
(Tämä oli Wagnerin Valkyyrioiden Ratsastus, jos nyt ette sattuneet tunnistamaan.)

Eivätpä ala päivitysten otsikot enää kauaa kakkosella, eivätpä. Se on kohta kolmonen, jolla ne otsikot alkavat, niin.

Raskaanaolo soljuu tylsästi ja tasapaksusti (hahaha) eteenpäin - ja hyvä niin. Näin saisi mennä loppuun asti, ilman mitään uusia itsediagnooseja tahi selkäsuppareita tahi lapsivesidraamaa. Hormonimasennuksista puhumattakaan. Mahtavaa, kun on melkein oma itsensä, noin niin kuin päänsä puolesta.

Kyllä ei mennyt viime raskaus näin, se tässä on taas todettava. Onhan tässäkin ollut omat masennuskautensa, mutta eikös se ollut niin (korjatkaa jos muistatte paremmin), että pahimmat niistä ohitettiin jo tuossa puolen välin tienoilla? En tiedä, johtuuko se siitä, että lähes koko viime raskaus (tai se osa, kun olin siitä tietoinen) tapahtui talvella (hyi, h*lvetti!), joka masentaa jo itsessään. Vai aavistinko minä jollain mystisellä ikiaikaisella äidinvaístolla sen, että esikoinen oli tosissaan vakavasti sairas ja hengenvaarassa syntymänsä jälkeen, ja siitä ahdistus? Oli miten oli, ei ole sellaisia fiiliksiä nyt. Poikakriisi on käsitelty (näin ainakin luulen) ja olokin on väsymystä ja orastavaa flunssaa lukuunottamatta aivan kelvollinen.

Maanantaina kävin taas neuvolassa, ei siellä ihmeempiä - paitsi että kohdunpohjankorkeus on pompannut yli kaikkien käyrien. (Tähän asti se on ollut yläkäyrällä.) Tämä aiheuttaa lievää jännitystä perjantain tulevaa kasvukontrolliultraa ajatellen, mutta en nyt vielä stressaa. (Ihme kyllä. Yli kaikkien käyrien se oli viimeksikin - tosin jo alun alkaen, ilman dramaattisia hyppäyksiä - ja esikon syntymäpaino oli hurjat kolme kiloa.) Sitä sydäntä ei vieläkään ole saatu tsekattua kunnolla - se johtuu siitä, että Santeri Alkio istui viimeksikin persiillään siellä ja napani varjo tuli juuri sen pumpun kohdalle. Siltä osin jännitystä riittää edelleen. Niin, ja reisiluu oli viimeksi kaksi viikkoa kasvusta jäljessä. Jos vanhat merkit siis paikkansa pitävät, niin toinen Downiainenhan sieltä on tulossa! (Tai arkisempi selitys asialle on se, että kyseessä on mittavirhe.) Asia selvinnee perjantaina.

27+5

Luulen, että se taannoinen vollotussessio Santeri Alkion sukupuoleen liittyen tuli ihan tarpeeseen. Heti samasta illasta lähtien olen ollut nimittäin sen poika-asian kanssa paljon paremmin sinut kuin aikaisemmin - paremmin kuin sen ensimmäisen poikalupauksen jälkeen, jolloin en vielä vollottanut. Alan pikkuhiljaa uskoa, että siitä ehkä ei välttämättä tulekaan naisvihaaja-sovinistia tai alkomaholistia, vaan siitä voi tulla vaikka niin kuin Jason Becker (joka myöskin oli vauvana poika ja nyt se on mies ja siitä huolimatta ihan kelpo ihminen, vieläpä minun suuria inspiraation lähteitäni tällä hetkellä.) Isännän kanssa puhuttiin aiheesta vielä perinpohjaisesti eilen illalla. Ja luvattiin molemmat yrittää parhaamme asian eteen. Puhuttiin siitäkin, miten asiat on joissain tapauksissa menneet pieleen jo sukupolvia sitten, mutta ei se tarkoita sitä, että meidän enää tarvisi sitä ketjua jatkaa. Että työttömyys, viina, kirves ja perhe ei meidän kohdalla tarvi olla se yhtälö.

Ihan lämpimät fiilikset on Mahaa kohtaan taas.

Tänään tilasin ensimmäiset poikavauvan vaatteet H&M:stä, kokoa 56 cm. Ellokselta on tulossa minulle äitiyspökät ja yhdet farkutkin löysin, joihin toivon mahtuvani kaventuneen varteni myötä.

Nyt kun sappihapot on todettu hyviksi (kontrollikokeessa 3, pitää olla alle 6) ja kutinat ovat helpottaneet, seuraava itsediagnoosin paikka on raskausmyrkytys. Viime yön nukuin todella huonosti, tunsin kuinka neste kertyi alaraajoihin, jalkapohjiin sattui ja jalat turposivat jalkateristä aina yli polven asti. Herätessä en meinannut saada silmiä auki. Naamani on edelleenkin kuin kuu-ukolla. Onneksi on nyt se ammattilaistason verenpainemittari, se näytti 78/130 mikä on minulle normaali. Mutta ellei tämä turvotus viikonlopun aikana helpota, niin onhan se taas maanantaina johonkin soitettava. Ainakin minun, lääkäröintiaddiktin ja luulosairaan.

27+3

Paska päivä.

Täysin puskista hyökkäsi kimppuuni vanha kunnon hormonimasennus. Viimeiset kaksi ja puoli tuntia on pitänyt itkeä vollottaa, vaikkei ultrassa tullut mitään sen kummempia uutisia. Se itkun aihekin tiedettiin jo entuudestaan - välillä vain vilahti vielä toivoa jostain muustakin. Mietin pitkään, kirjoitanko siitä tänne, koska paitsi, että se loukkaa puolta maapallon väestöä heidän sukupuolensa perusteella, se loukkaa myös kaikkia poikalasten äitejä puhumattakaan lapsettomista lasta toivovista, joille olisi aivan sama, kumpi sieltä tulisi, kunhan tulisi. (Tiedän mistä puhun, koska olen kärsinyt lapsettomuudesta puolet aikuisiästäni, enkä ikinä voinut kuvitella itkeväni tällaista asiaa.) Lisäksi se, että kirjoitan tästä, loukkaa omia ja mieheni miespuolisia sukulaisia. Mutta tämä on edelleen minun raskas päiväkirjani ja katson, että minulla on tähän oikeus. (Verisukulaiset voivat kääntää sivua tässä kohtaa. Se on itseasiassa suositeltavaakin.)

Tässä sitä nyt siis kolmatta tuntia itketään sitä, että se on poika. Me molemmat toivoimme niin kovasti tyttöä. Sanotaan vaikka niin, ettei kummallakaan ole oikein miehenkasvatustyökaluja tai toivotunlaista miehen mallia johtuen parhaimmillaan viileästä, pahimmillaan traumaattisesta suhteesta omaan isään. Molemmilta puolilta löytyy sellaisia miehisiä ominaisuuksia, joiden ei toivoisi periytyvän geenien kautta eteenpäin. Pelkään lisäksi sitä, etten osaa suhtautua omaan lapseeni, koska pelkään jo etukäteen sitä, millainen siitä tulee. Ja sitten ryssin sen kaikki loputkin mahdollisuudet kasvaa normaaliksi ihmiseksi.

Lisäksi pelkään tietenkin sitä, että nyt sille ainakin tapahtuu jotain kamalaa, kun menin sanomaan tämän ääneen, koska minä en ansaitse tulla sen äidiksi. Kuka normaali ihminen parkuu sitä, että tuleva lapsi on väärää sukupuolta. Ei kukaan.

No joo. Jos siirrymme maallisempiin aiheisiin, muuten äitipolikäynti oli normaali. Edelleen kasvaa keskikäyrällä, painoarvio 988 g. (Jo tämän pitäisi kirvoittaa riemunkiljahduksia, ei vollotusta ja märinää.) Sain luvan aloittaa omin päin insuliinin myös aterioille, aamiaiselle näin ensihätiin, koska osaan kuulemma homman itsekin. Kehotettiin vielä katselemaan pari päivää tosin, mutta tuikkasin jo nyt lounaalle saman tien - silloin kun verensokeri roikkuu kolme tuntia yli kuuden ihmisen syötyä 15 g hiilihydraatteja (=viipale ruisleipää) ja tuo ihminen kävelee pitkin seiniä nälissään kun ei voi syödä (ja itkee sitä, että tuleva lapsi on väärää sukupuolta), silloin ei ole aika "katsella" vaan "toimia". Huomenna päivä parempi.

27+0

Se tunne, kun häviää juoksukilpailun metrin mittaiselle nudistille ja ehtii olohuoneeseen juuri parahiksi nähdäkseen sen päästävän kyykkypissat keskelle plyysimattoa. Siinä on pähkinänkuoressa tiivistettynä arkielämä kehitysvammaisen uhmaikäisen rasvatun salaman (=ei minkäänlaista ääniohjattavuutta) ja Mahan kanssa. Yritän nyt selvitä siitä urheasti ilman apua, koska syyslomayritys vanhempieni luona kariutui em. nudistin räkätaudin pahenemiseen ja siten jatkuvaan ylläleijuvaan päivystyskeikan uhkaan. (Sillä oli kyllä enimmäkseen vaatteet päällä, ei se taudin paheneminen kylmettymisestä johdu.) Ja koska niitä supistuksia ei ole kunnolla tullut ainakaan viikkoon. (Juhuu!) Niin yritän itte nyt.

Juuri kun pääsin kirjoittamasta, että Santeri Alkio on vilkas sikiö, niin taas on ollut lauantaista lähtien varsin vaimeaa. Luulen, että se seurustelee taas selkärankani kanssa, koska kyllä sieltä tuntuu kaukaisia pieniä liikkeitä ja vaimeita tönäisyjä, mutta ne tulevat hiljaisina ja aivan kuin matkan takaa. Ei mitään kunnon mahanhytkytystä, kuten tavallisesti. Toivottavasti se kääntyisi taas pian, ei ole mukavaa tämmöinen - kun satavarma ei voi olla siitäkään, johtuuko liikkeiden vaimeneminen vain oudosta asennosta vai jostain oikeasti vakavasta. Miten tässä mitään liikkeitä vahdit, kun istukka peittää varmaan koko etuseinän? Pitänee ostaa se doppleri. (Vaikka mitä hyötyä siitäkään on, jos ei sen istukan ohi pääse silläkään? Eipä se sydänäänten kuunteleminen ole tähän mennessä häävisti onnistunut ammattilaisiltakaan.)

Torstaina olisi taas ultra. Toivottavasti S. Alkio on pysynyt keskikäyrällä. Makrosomian mahdollisuus ahdistaa päivä päivältä enemmän. Niin, ja jos nyt saataisiin viimein varmuus siihen sukupuolikysymykseenkin. (Ja tietenkin, mikä tärkeämpää, siihen sydämen suonituskysymykseen.) Tohtorina ainakin alustavien tietojen mukaan pitäisi olla suosikkini Tri Karppi, jee sille.

26+4

Viime päivinä/vuorokausina on tullut taas hieman lisää esimakua siitä, millaista elämäni tulee olemaan sitten kun Santeri Alkio on syntynyt. ("Jos kaikki menee hyvin.") Tulimme syysloman viettoon vanhemmilleni - autolla, luonnollisesti - ja koko sadan kilometrin matkan tuli monoa sekä selkään (takapenkillä turvaistuimessa istuva esikoinen) että mahaan (se toinen). Lisäksi esikoinen valvoi taas flunssaansa (joka on kestänyt kolme viikkoa tänään, tasan, toim.huom.) viime yönä ja heti kun Santeri Alkio huomasi, että hei, äiskä on hereillä ja jotain tapahtuu tuolla ulkopuolellakin, niin jo alkoi heti vellonta ja potkiminen.

On se kyllä aktiivinen sikiö. Verrattuna siis siskoonsa, joka ei ollut. (Pidän tätä varmana merkkinä siitä, ettei sillä ole sydänvikaa - kun kerran siskollaan oli. En tiedä, onko vilkkaudella ja sydänvikojen puuttumisella mitään todistettua yhteyttä, tosin. Minun päässäni tietenkin on, koska jotenkin sitä pitää itseään rohkaista ja yrittää pysyä täysijärkisenä.) Öisin en vielä herää sen liikkeisiin, ja kyllä sillä on pitkiä rauhallisiakin kausia, mutta lähes joka päivä se myös pitää bileitä kohdussani. Which is nice.

Maha on tiellä, olen kankea ja väsynyt. Olen surkea äiti enkä jaksaisi ilman oman äitini apua. Tiedän, ettei tämä kestä ikuisesti, mutta silti alkaa välillä ärsyttää. Kun esikoinen pyytää leikkimään, en voi istua enää sen seuraksi lattialle koska en pääse kohta enää omin avuin ylös. Tunnen itseni invalidiksi.

Mutta onhan tämä silti aika inanaa.

Tässä Maha (26+0).