26+4

Viime päivinä/vuorokausina on tullut taas hieman lisää esimakua siitä, millaista elämäni tulee olemaan sitten kun Santeri Alkio on syntynyt. ("Jos kaikki menee hyvin.") Tulimme syysloman viettoon vanhemmilleni - autolla, luonnollisesti - ja koko sadan kilometrin matkan tuli monoa sekä selkään (takapenkillä turvaistuimessa istuva esikoinen) että mahaan (se toinen). Lisäksi esikoinen valvoi taas flunssaansa (joka on kestänyt kolme viikkoa tänään, tasan, toim.huom.) viime yönä ja heti kun Santeri Alkio huomasi, että hei, äiskä on hereillä ja jotain tapahtuu tuolla ulkopuolellakin, niin jo alkoi heti vellonta ja potkiminen.

On se kyllä aktiivinen sikiö. Verrattuna siis siskoonsa, joka ei ollut. (Pidän tätä varmana merkkinä siitä, ettei sillä ole sydänvikaa - kun kerran siskollaan oli. En tiedä, onko vilkkaudella ja sydänvikojen puuttumisella mitään todistettua yhteyttä, tosin. Minun päässäni tietenkin on, koska jotenkin sitä pitää itseään rohkaista ja yrittää pysyä täysijärkisenä.) Öisin en vielä herää sen liikkeisiin, ja kyllä sillä on pitkiä rauhallisiakin kausia, mutta lähes joka päivä se myös pitää bileitä kohdussani. Which is nice.

Maha on tiellä, olen kankea ja väsynyt. Olen surkea äiti enkä jaksaisi ilman oman äitini apua. Tiedän, ettei tämä kestä ikuisesti, mutta silti alkaa välillä ärsyttää. Kun esikoinen pyytää leikkimään, en voi istua enää sen seuraksi lattialle koska en pääse kohta enää omin avuin ylös. Tunnen itseni invalidiksi.

Mutta onhan tämä silti aika inanaa.

Tässä Maha (26+0).