11+5

Kävin juuri järjestyksessä toisella äitiysneuvolakäynnillä. Kävi ilmi, että täti oli unohtanut laittaa ensimmäisellä kerralla ottamaansa verinäytteeseen nimeni, joten puolet asioista oli selvittämättä (HIVit, hepatiitit ja sen sellaiset). Se oli selvinnyt, että veriryhmäni on edelleen A- (miksi sekin pitää joka raskaudessa selvittää?) mutta vasta-aineita sikiötä vastaan ei ainakaan vielä ole muodostunut. Täti kaiveli kyynärtaivettani neulalla uuden näytteen saamiseksi jonkin aikaa, mutta luovutti sitten ja laittoi lähetteen keskussairaalan laboratorioon.

Täti ei halunnut kuunnella sydänääniä, mutta minä vaadin. Sanoin, etten voi tulla enää yhtään tämän hermostuneemmaksi asian suhteen vaikka niitä ei kuuluisikaan. Ja eihän niitä kuulunut. Sain iltapäiväksi ajan lääkärille ja ultraan.

Minun täytyy olla täysin tunteeton paskiainen, koska tämä tunne, joka tällä hetkellä vallitsee on ainoastaan määriteltävissä helpotukseksi. Siis helpotukseksi! Ei paniikiksi. Mitä h*lvettiä?!

Luulen tosin, että ainakin osa helpotuksesta johtuu siitä, että tuomiopäivä tuli jo tänään eikä sitä tarvitsekaan odottaa torstaihin saakka. Tiedän, että on mahdollista, ettei täti vain löytänyt sydänääniä (eihän se löytänyt verisuontakaan), mutta aivan yhtä mahdollinen ja todennäköinen on se toinen vaihtoehto.

Nyt pitkät tunnit iltapäivään, ja sitten asia selviää.

Muokkaus klo 15.30: Helpotuksen huokaus! Ei vielä tarvetta Fazerin Siniselle. Lääkäri ultrasi ja löysi terveyskeskuksen huonoilla vehkeilläkin sykkeen ja sai vielä mitaksi viikkoja 12+0 vastaavan lukeman. Eli kaikki on ihan hyvin tällä hetkellä. Arveli Santeri Alkion olleen liikkeellä silloin kun sykettä etsittiin, eikä muutaman millin liikkuvaan maaliin (=sydän) ole sokkona helppo osua. Nyt S.Alkio näytti vetelevän hirsiä kaikessa rauhassa.

Fiilis on rauhallinen ja huojentunut. Välillä tuntuu riemun läikähdyksiäkin. Jännä, miten kaikkeen ympärillä olevaan reagoi tunteella ja vahvasti - ja sitten tähän asiaan aivan toisin. Minun sisälläni kasvaa ihminen - sen lähemmäksi ei enää pitäisi päästä - mutta kaikkeen sitä sivuavaankin en uskalla enkä pysty reagoimaan kuin tuntien viiveellä ja silloinkin hyvin, hyvin varovasti. (Vastoin kaikkea sitä, mikä on minulle luonteenomaista.) Neuvolasta lähtiessä se olin minä, joka lohdutti tätiä (joka näytti surkealta) ja vakuutti, että ei mitään hätää, koko ajan tässä on realisteja oltu. Huokaus.