Tänään oli järjestyksessä kolmas neuvolakäynti. Täti otti tosissaan huoleni viikonlopun tapahtumista ja yrittää järjestää ylimääräistä ultra-aikaa neuvolalääkärille tähän kolmen viikon väliajalle. Ensimmäinen neuvolalääkäri, jolta kysyttiin, ei kuulemma "osaa" arvioida lapsiveden määrää näillä viikoilla tai ottaa siihen kantaa. Kokeneemmalle jätettiin soittopyyntö. (Onkohan tuo lapsiveden määrän arviointi oikeasti jokin todella hankala juttu? Jos on, niin sittenhän on toivoa vielä siitäkin, että viikonloppuna ultrannut konkarikin olisi voinut tulkita kuvaa jotenkin väärin.) Mikäli ylimääräinen ultra ei onnistu, ensi maanantaiksi ainakin sovittiin sydänäänten kuuntelu, kyllä sekin mieltä rauhoittaa. Kamala olisi olla kolme viikkoa asian kanssa aivan yksin.
Paino oli edelleen laskussa (-165 g/vko), verenpaine 127/79 (wuhuu!), hemoglobiini 148. Sydänääniä ei vieläkään saatu neuvolan vehkeillä kuuluville, mutta monoa tuli niin että paikat tutisi ja anturi paukkui. (Tyyppi on vampyyri, ei pulssia lainkaan.) Istukka siis todellakin lienee siinä etuseinämässä, koska yrityksistä huolimatta ei sen "ohi" päästy ja välillä loppui jo dopplerista akkukin. Kohdun korkein kohta on enää yhden sormenleveyden navan alapuolella.
Mitä mielialaan tulee, täytyy kyllä sanoa, että onneksi on olemassa tuo esikoinen. Sen pöljäilyt jaksaa naurattaa joka päivä, eikä perässä juoksemiselta ehdi ajatella tähän raskauteen liittyviä asioita. Sitten kun se iltaisin sammuu, katselen Game of Thronesia itseni tainnoksiin. (Lähinnä ser Jaime Lannisteria, luonnollisesti.) Todellisuuspakoisuus saa elämässäni aivan uusia mittasuhteita tällä hetkellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti