32+1

Minä luen tietenkin jonkin verran muiden odottavien äitien blogeja, koska aihe nyt sattuu kiinnostamaan. Olen huomannut, että omassani on melkolailla synkempi pohjavire kuin useimmissa. Genreen kuuluisi paljon enemmän hehkutusta, ihqutusta ja vauvahankintojen esittelyä. (Itse en ole tainnut esitellä vielä mitään. Haluatteko nähdä mieluummin tämän vuoden äitiyspakkauksen vai ne ysäri-Emmaljungat? Muuta ei ole juuri hankittu. Ei kun hittolainen, ostinhan minä melko uuden turvakaukalon kuudella eurolla - se on muuten siisti.)

Voin olla täysin väärässä, mutta jotenkin tuntuu, että odottavilta äideiltä odotetaan bloggaajina tiettyjä asioita. Sellaista vauvansävyistä (=joko vaaleanpunaista tai vaaleansinistä) ohutta yläpilveä tekstinsisältönä ja sellaista raskauslaskinta blogin reunassa, josta näkee, miten pitkällä ollaan. Itse luen mieluiten hieman "ongelmallisten" ihmisten odotusblogeja, niihin nyt sattumoisin voi jollain tasolla samaistua. Säröstä saa paremmin kiinni.

Tuli vain mieleeni, että kun minulta ei sitä ohutta yläpilveä juuri irtoa enkä ylipäätään koko aikaa leijaile jalat irti maasta tämän raskauteni kanssa, niin pidetäänköhän minua jotenkin outona? Tämä raskaus on kuitenkin parasta mitä minulle on tapahtunut sitten edellisen raskauden ja esikoisen syntymän (ynnä tietenkin kaiken positiivisen kehityksen edellämainitun terveydessä, kuten nyt esimerkiksi sydämen korjausleikkauksen onnistumisen ja trakarista vieroituksen). Pitäisikö siitä positiivisesta puolesta jaksaa jauhaa enemmän? Lisätä hehkutusta ja ihqutusta?

Edelleenkin, jostain syystä, en tiedä miksi, minä kirjoitan tätä kuin itselleni ja kuin minut tunteville ihmisille, enkä tietoisesti valikoi aiheita tai sensuroi sanomisiani, vaikka tiedostan, että käyhän täällä paljon muitakin lukijoita. Ja muut lukijat voivat saada helposti sellaisen käsityksen synkistelystäni, että tuon kyllä kannattaisi a) syödä jotain mielialalääkkeitä tai b) mennä jollekin tsykolookille puhumaan ongelmistaan. Koska ongelmiahan sillä täytyy olla, kun ei se yhtään hehkuta ja aina se on jostakin huolissaan.

Minä nyt sattumoisin pidän näistä säröistäni (ja neurooseistani), joita elämä on kuoreeni naputtanut. Eivät ne tee minua yhtään onnettomammmaksi tai saa minua iloitsemaan raskaudestani vähempää. Ne ovat vain sellaista ajan tuomaa patinaa, joka värittää suhtautumistani kaikkiin asioihin. Se, että kärsinyt lapsettomuudesta, se, että on saanut sairaan lapsen, se, että on Leijonaemo, se, että on elänyt vauva-ajan sairaalassa ja arjen ja koko elämän konteksti on pitkään muodostunut sairaista lapsista, lääkäreistä, hoitajista ja Hirveistä Asioista - se, että tietää omakohtaisesti asioiden menevän toisinaan päin prinkkalaa -  se nyt vain tekee ihmisestä vähän erilaisen ja hehkutus pakkaa jäämään taka-alalle. Sitä katsoo asioita "hieman" toisesta vinkkelistä, kuin ne yläpilveilijät - enkä minä edes kaipaa sellaista viattomuutta enää takaisin. Asiat ovat lähtökohtaisesti aina vähän pielessä, jos ei muuta, niin ainakin pitää vähän pelätä, niin kuin niiden gallialaisten, että taivas putoaa niskaan.

Ja P.S. Jos pidätte minua outona, niin tapaisittepa vaikkapa isoäitini. Siihen verrattuna olen oikea positiivisuuden perikuva ja pelkkää auringonpaistetta.