32+4

Isännällä on mennyt tämän raskauden sulatteluun todella pitkä aika. En usko, että se edes puhui asiasta kovinkaan montaa sanaa ensimmäisen neljän, viiden kuukauden aikana. Muistan ikuisesti sen hetken, kun toukokuun puolessa välissä, tasan kahdeksan kuukautta ennen laskettua aikaa, tulin vessasta raskaustesti kädessäni ja sanoin: "Et ikinä usko! Kato tätä!" Se istui sohvalla ja käänsi päänsä niin rivakasti, että sen niska nuljahti - sitä niskaa se on sairastanut siitä päivästä lähtien. Ensimmäinen raskausvaiva meidän perheessä.

Tiedän tarkalleen mistä sen suhtautuminen johtui - esikoisesta tietysti. Jollain tapaa se pelkää, että tuleva lapsikin on sairas ja/tai kehitysvammainen, ja Luoja tietää, meillä on kädet täynnä jo tuon ensimmäisenkin kanssa. Minä taas ajattelen - ja ajattelin - alusta asti niin, että kovin paljon esikoista vaikeampaa tapausta ei voi enää tulla. Tai toki voi, mutta prosentuaalinen mahdollisuus sellaiseen on paljon pienempi kuin siihen vaihtoehtoon, että tuli sieltä mitä tahansa, tapaus on edes jonkin verran ensimmäistä helpompi. (On olemassa mahdollisuus, että se on jopa aivan terve! Mistä sitä koskaan tietää, sellainenkin ihme voi tapahtua.)

Kyllähän se kirpaisee, kun joutuu kuukausikaupalla odottamaan "yksin", kun kaikkiin aiheeseen liittyviin
keskustelunavauksiin vastaus on "Hmmphf!" tai "Mmmmm." tai muuta mörinää. Podin välillä jopa huonoa omaatuntoa siitä, että tässä sitä ollaan tyytyväisenä maha pystyssä kun toinen ei halua edes tietää asiasta vaan pelkää ja stressaa.

Luulen, että rakenneultran jälkeen sen ahdistus on pikkuhiljaa alkanut helpottaa. Se oli itse siellä mukana ja näki pään, kaksi kättä ja jalkaa ja kuuli kaikki samat jorinat, kuin minäkin. Siitä lähtien, vähä vähältä, asetelma on taas kääntynyt samanlaiseksi kuin viime raskaudessa - minä stressaan ja isäntä lohduttaa. Se on tuttu ja turvallinen asetelma, niin minä olen tottunut elämään. Ei se vieläkään taputtele mahaa tai vuodata mitään ylenpalttisia lässytyksiä Santeri Alkiolle, mutta suunnittelee jo asioita "sitten kun" ja toivottaa joka ilta mahalleni "Hyvää yötä!" Minun mielestäni se on tuollaiselta keski-ikäiseltä pohjalaisukolta jo aika hyvin sekin.