tiistai 5. marraskuuta 2013

30+1

- Nuuskamuikkunen, miten sinä tiedät asioista niin paljon enemmän kuin Piisamirotta?
- Noo, hän asuu kolossaan ja lukee kirjoja, mutta minä kuljeskelen siellä sun täällä ja juttelen ihmisten kanssa.

Heti tuli aamusta inspiraatio päivitykseen, kun herätessäni sain lukea Ano Nyymin jättämän kommentin edelliseen kirjoitukseeni. Älkää käsittäkö väärin, rakastan kaikkia kommentteja, arvostan niistä joka ikistä, oli se sitten vaivauduttu jättämään positiivisessa tai silkassa vittuilumielessä, mutta sellaisen pyynnön jos saisin esittää, että syvällisempiä totuuksia lauottaessa luettaisiin blogia yhtä kirjoitusta pidemmälle. (Ja toisaalta, vaikka minä arvostan myös vittuilua, kannattaa miettiä omalla kohdallaan, mitä vittuilukommentin jättäminen herkillä olevan odottavan äidin blogiin kertoo ihan omasta itsestä. Että onko se "sellainen itse" sellainen itse, josta voi olla ylpeä ja jota tykkää katsella peilistä.) Edellisessä kirjoituksessa voivottelin verensokereita, josta Ano Nyymi loihe lausumaan johtopäätöksen, että "jotain vikaa on nyt syömisissä ja insuliineissa", että "vauvan suuri koko on ongelmistani pienin" (ja suurin on?) ja että minun olisi syytä "hoitaa se puoli kuntoon, niin lapsikin voi hyvin". Blogia pidempään lukeneethan tietävät, että tasapainossa ollaan ja "kuntoonhoitamista" on hyvin vähän. Jos joku haluaa todisteita, voin kyllä valokuvata verensokeriseurantavihkoni tähän niiden parin viimeisen vaikeankin viikon ajalta. Ja jos luulette, että fuskaan arvojen ylösmerkinnöissä, voin kuvata tulosteen labrakertymästä. (Pitkäaikaissokerissa ei voi huijata.)

No asiaan viimein. Ylläoleva vapaa lainaus on elokuvasta Muumipeikko ja pyrstötähti ja se on pyörinyt mielessäni jo useamman viikon ajan. Nimittäin olen miettinyt täällä ja muualla käytyjen keskustelujen takia usein sitä, miten paljon (tämä on siis kysymys "Miten paljon?", ei ihaillen lausuttu "oh, miten paljon") terveydenhuollon ammattilaiset, sellaiset joiden kanssa minä joudun tämän raskauteni kanssa tekemisiin, oikeasti tietävät diabeteksen ja raskauden yhdistelmästä. Joskus tuntuu, että hekin asuvat kolossaan ja lukevat kirjoja, eivätkä (oikeasti) juttele ihmisten kanssa. Tai jos juttelevat, niin eivät kuule mitään, koska kirjoissa lukee eri tavalla.

Kaikkein paras ja tiivistetyin esimerkki tästä on käsitys, että jos sokerit on kunnossa, vauva ei kasva isoksi eikä sillä ole ongelmia. (Ergo, jos vauva kasvaa isoksi ja sillä on ongelmia, sokeritasapaino on ollut huono ja äiti ei ole hoitanut diabetesta.) Esimerkiksi diabeteshoitajan käynnillä tämä tuli taas kerran ilmi. Halusin purkaa huoltani diabeettikkona vauvan odottamisesta, ja ajattelin, että tässä on nyt sellainen ihminen, joka tietää "asioista paljon enemmän kuin Piisamirotta". Kerroin huoleni siitä, että diabeetikkoäideillä esiintyy hirvittävän paljon makrosomiaa ja tiedän useita äitejä, joilla on ollut esimerkillinen hoitotasapaino koko raskauden ajan - silti on tullut isokokoinen lapsi, silti on usein jouduttu sektioon, silti on usein jouduttu ennen aikaiseen synnytykseen, silti on usein ollut muitakin ongelmia. Tiedättekö, mitä diabeteshoitaja sanoi? Hän sanoi: "Ei niillä varmaankaan ole oikeasti ollut hyvä hoitotasapaino. Ihmiset on niin erilaisia, joku pitää hyvänä yhtä ja toinen toista." Meinasin pudota siitä penkiltä - miten hyvä sokeritasapaino on mitään muuta kuin yksiselitteinen? Se mitataan numeroin. Sille on määritelty raja-arvot. Kaikki on mitattavissa objektiivisesti, ei sillä ole mitään tekemistä ihmisen subjektiivisen käsityksen mukaan siitä, mikä on "hyvä tasapaino" ja mikä on "huono".

Mutta tuo diabeteshoitaja on juuri sellainen esimerkki Piisamirotasta, joka on lukenut kirjastaan, että jos sokeritasapaino on hyvä, vauvalla ei ole ongelmia. Ja jollaisia terveydenhuollossa vilisee pilvin pimein. Pitäisi suhtautua kaiketi niin, että tuollainen luottamus potilaan (anteeksi, odottavan äidin) omnipotenssiin on liikuttavaa, mutta oikeastihan se on lähinnä pelottavaa. "Hoida se puoli kuntoon, niin vauvakin voi hyvin". Näinhän se menee. Paitsi ettei läheskään aina mene. Sen tietävät ne, jotka kiertelevät siellä ja täällä ja juttelevat ihmisten kanssa, sen sijaan, että asuisivat kolossaan ja lukisivat kirjojaan.

5 kommenttia:

  1. Tsemppiä! Kukaan ei voi tehdä määräänsä enempää. Tiedät tehneesi parhaasi olemassa oleviin tietoihin ja realiteetteihin nojaten, älä anna vittuilun pilata päivääsi!

    Nykypäivän äitiyskeskustelujen nurja puoli on, että aina jos lapsella on jotain ongelmia, voidaan se kääntää äidin syyksi.

    Riippumatta siitä onko hakenut ammattiapua oman tietotaitonsa jatkeeksi, aina olisi pitänyt ymmärtää tehdä jotakin toisin. Et tehnyt riittävästi jos ongelma ei ole annetuilla ohjeilla poistunut. Vähintään olet jättänyt jotain oleellista kertomatta ja siksi mahdollisesti saanut väärät ohjeet. Tai sinun olisi pitänyt älytä hakea apua aikaisemmin tai älytä mennä myöhemmin hakemaan uudestaan apua. Oma vikasi siis...

    Ja nettikeskusteluissahan jälkiviisaus kukkii. Yleensä kaikki ongelmat ovat lopulta vain oman toiminnan seurauksia. Sairaat ovat sairaita kun ovat itse valinneet epäterveelliset elintavat/tehneet muita tyhmyyksiä, työttömätkin työttömiä koska eivät oikeasti edes halua töitä (monet hölmöt ovat kouluttautuneetkin ihan väärälle alalle) jne. Viis veisataan taustoihin tutustumisesta, lynkataan vaan suoraan.

    Valitettavaa on, että tällainen 'kaikkiin ongelmiin on löydettävä syyllinen', ja 'kyllä joku nyt on jossakin vaiheessa tenyt jotakin väärin kun meillä on (edelleen) ongelma'- suuntaus aiheuttaa sen, ettei hoitohenkilökunnastakaan saa nykypäivänä mitään tolkkua. "Luetaan" vain sitä kirjasta opittua mallivastausta jonka avulla pestään kädet virhevastuusta. Kun kysyy tarkentavia kysymyksiä, mallivastaus alkaa alusta. Tai ehkä kyseinen henkilö ei vaan ole ymmärtänyt itsekään mistä puhuu?

    Kuvittelisin hoitotyön ammattilaisten erityisesti tiedostavan, että jokainen reagoi enemmän tai vähemmän yksilöllisesti kaikkiin hoitoihin, ihminen ei ole kone. Ja lääketiede ei valitettavasti ole eksaktia tiedettä...

    Syyttely (varsinkin jos syyttömiä syytellään) tekee lopulta sen, että potilaatkin alkavat odottaa hoitohenkilökunnalta koneen virheetöntä toimintaa ja lääketieteeltä sitä eksaktiutta (ehkä siihen on jo menty?).

    Jos hoitoon ei reagoida kuten tilastllisesti olisi odotettu, on joku heti tehnyt vrheen, ehkä se olikin hoitaja? Oikeastaan hoitohenkilökunnan olisi pitänyt osata kysyä oikeat kysymykset, jotta potilas olisi osannut kertoa oikeat asiat.

    Minun ei tosin pitäisi varmaan paasata tässä. Alkoi vaan 'närästää'... Kannan jo monen vuoden äitiyssyyllisyyttä, voi sitä virheiden määrää mitä olen ehtinyt tänä aikana tehdä...

    Minulla oli raskaushepatoosin oireita raskauden loppuvaiheessa ja arvot heilahtelivat ajoittain yli rajojen. Siihenkin liittyy kohonnut kohtukuoleman riski. Minä koin liikelaskennankin vähän syyllistävänä, oma vika vain näetkös jos en sitten älyä mennä ajoissa sairaalaan kun vauva ei liikukaan tarpeeksi... Mutta mitään selkeää tietoa siitä kuinka vakava tilanne oli/kuinka suuresta riskistä oli kyse, en saanut. 'Kun ei nämä arvot ja kutinat aina kerro koko totuutta...'

    Anteeksi vuodatus täällä blogissasi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei haittaa yhtään, täällä saa kyllä vuodattaa (muutkin siis kuin minä). :D Voin kuvitella, miten stressaava tilanne tuo raskaushepatoosin mahdollinen olemassaolo on ollut liikelaskentoineen päivineen! Ja vielä kun kukaan ei osaa kertoa, mikä on todellinen riski. Olisikohan kukaan edes osannut?

      Olen ollut huomaavinani saman tendenssin vanhempien syyllistämiseen ihan sama mistä asiasta on kyse. Imetät tai et imetä, aiheutat joko tissiriippuvuuden ja vääristyneet ruokatottumukset tai vakavia emotionaalisia ja terveydellisiä haittoja. Veit lapsen hoitoon tai olit viemättä, siitä tulee joko sosiaalisilta taidoiltaan kömpelö väliinputoaja tai äidinrakkautta vaille jäänyt narkomaani.

      Mitä terveydenhoidon käsityksiin tulee, kaikkein eniten viime aikaisessa diabeteskeskustelussa mua ärsyttää Tom Hanks (se varmaan vapisee siellä Hollywoodissa tämän lukiessaan), joka sanoi "valinneensa kakkostyypin diabeteksen laihduttamisen sijaan". Erityisesti kakkostyypin diabetes (ehkä maksakirroosin ja keuhkosyövän lisäksi) on suuren yleisön mielessä kaikkein itseaiheutetuin. No, osaksi varmasti onkin - esim. omalla kohdallani ylipainolla epäilemättä on ollut siihen vaikutusta, mutta entäs sellaiset normaalipainoiset/hoikat (esim. kolme tuttuani soittoympyröistä), jotka sairastuvat siihen normaalipainosta huolimatta. Kakkostyypin diabeteksen kohdalla on täysin normaalia ja hyväksyttävää tolkuttaa sitä, kuinka sen voi elämäntavoilla välttää. Ei muuten joka kerta voi. (Kysykää niiltä kolmelta muusikolta.)

      Myönnän itse vaativani sitä koneen virheetöntä toimintaa hoitohenkilökunnalta. Käsittämättömän harvoin sellaiseen törmäsi esim. esikoisen vuoden kestäneenä sairaala-aikana. (Niitä kauhutarinoita keskolasta ei moni edes uskoisi.) Myönnän olevani kuin Piisamirotta, joka asian kirjasta luettuaan ei halua uskoa mitään muuta. Esim. kun on kirjasta lukenut, että diabeetikoille on syytä tehdä loppuraskauden lapsivesipunktio ja synnytys kannattaa käynnistää viimeistään 38+0, niin toisenlaista käytäntöä (esim. meidän sairaalassa) on hirvittävän vaikea hyväksyä. Minun täytyy luottaa syntymättömän lapseni henki ihmisten käsiin, jotka toimivat vastoin sitä kirjassa kerrottua viisautta, eikä se ole helppoa. Sokeasti pitää vain luottaa siihen, että niillä on jotain ylempää tietoa ja kokemusta asiasta. (Vaikka ne itse tolkuttavat magnetofonin lailla asioita, jotka tiedän muiden ihmisten kokemuksen kautta epätosiksi.)

      Poista
    2. Tuota minäkin olen tuumaillut, ei se pelkkä normaalipaino anna suojaa raskausdiabetekselta. Toki se pienetää riskiä sen ja monen muun terveydellisen haitan osalta. On kyllä hurjaa ilmoittaa valinneensa diabeteksen, itse ehkä muotoilisin jotain tietoisen riskin ottamisesta... Tom Hanks julkisuudenhenkilönä saattaa vähän provosoida. Hän kuullee kritiikkiä kaikesta mitä sanoo, ehkä se on helpompaa heti julistaa olevansa itse syyllinen. Mahdollisesti hän on sen jo kuullut läheisiltään tai lääkäriltään :D.

      Ehkä lapsivesipunktioasiassa ja viikon 38 käynnistämisessä (raskaushepatoosissa muuten myös 'käynnistetään synnytys viikolla 38') kyse on sinunkin tapauksessasi "hukkuva tarttuu oljenkorteen" efektistä. Kaikki mahdollinen olisi tehtävä, jotta pahin vaihtoehto ei pääse toteutumaan.

      Jollakin tapaa koin, että minä en ole oikeutettu tähän onneen, ja sen vuoksi riski sen menettämiseen tuntui valtavan suurelta. Se on karmivaa, mutta luulen sen olevan hyvin yleinen ajatus raskaanaoleville. Menettämisen pelko vaanii ja ajatus siitä, että jos hän vain olisi jo syntynyt, olisi hän turvassa. Mikä ei tietenkään ole täysin totta sekään. Menettämisen pelkokin on kasvanut vain koko ajan lapsen kasvaessa kun lapsi on asteittain päästettävä opettelemaan itsekseenpärjäämistä. Siihen hiukan on onneksi turtunut :).

      Minä en ollut kyllä innostunut synnytyksen käynnistämisestä, spontaani synnytys on kokemukseni mukaan ehdottomasti parempi. Käynnistettyyn synnytykseen liittyi minulla paljon komplikaatioita ja se oli pidempi ja kivuliaampi. Spontaanit synnytykset ovat molemmat olleet 'helppoja' ja hyviä kokemuksia. Luulen, että ne ovat olleet helpompia myös vauvalle.

      Mitä sillä lapsivesipunktiolla tutkitaan (raskausdiabeetikoilta)? Eikö kuitenkin ole tavallaan huojentavaa, että lääkäreiden mielestä tilanteesi on niin mainiosti hallinnassa, että tarvetta jatkotutkimuksiin ei toistaiseksi ole :).

      (en näköjään osaa mitään kirjoittaa lyhyesti, sori)

      -Laura

      Poista
    3. Siis piti kirjoittaa diabetekselta. Se se olisikin, kun Tom Hanks ilmoittaisi sairastavans raskausdiabetesta :D

      -Laura

      Poista
    4. Muotoilit kyllä niin hyvin tuon ajatuksen menettämisen pelosta. Se on juuri noin: tuntuu, ettei ole ansainnut tätä ja se otetaan varmasti pois ennen kuin se ehtii edes toteutua. Ja siksi kehittää neurooseja ja syyttää helposti hoitohenkilökuntaa siitä, ettei se tee tarpeeksi eikä käytä kaikkia keinoja, mitä käytettävissä on. Mitä lähemmäs tullaan laskettua aikaa, sitä enemmän se alkaa pelottaa. Ja varsinkin kun tietää, että juuri loppuraskaus on diabeetikoilla riskialtis. Sillä lapsivesipunktiolla tutkitaan kahta asiaa, sikiön mahdollista hapenpuutetta/ahdinkotilaa ja samalla keuhkojen kypsymistä. Niiden perusteella sitten mietitään koska käynnistetään/leikataan ja niitä voidaan joutua tekemään useitakin. Eikä mulle ole siis toistaiseksi tiedossa ensimmäistäkään punktiota.

      Ei se käynnistys muakaan mitenkään innosta. Varmasti on niin, että vasta kun kroppa ja vauva on omasta vapaasta tahdostaan valmiita synnytykseen, on pienin riski asioilla mennä pieleen. Kyllä mäkin koin esikoisen synnytyksen "helpoksi" (ainakin näin turvallisen ajanjakson kuluttua jälkikäteen :D), sehän meni lopun sydänäänten romahdusta lukuunottamatta kuin oppikirjassa. Eikä sillä sydänäänten romahduksellakaan ollut onneksi mitään seurauksia, kun seuraavalla punnauksella Pätkä oli ulkona.

      Mä olen aika varma, että jos nyt seuraavalla käynnillä sanottaisiin, että joo, kyllä se punktio tulee ja etuajassa käynnistetään, niin aivoni kehittelisivät jonkin uuden asian "josta kaikki riippuu". Niin se vain taitaa mennä.

      Tom Hanks ja raskausdiabetes olisikin aika yllättävä yhdistelmä. :D :D

      Poista