perjantai 22. marraskuuta 2013

32+4

Isännällä on mennyt tämän raskauden sulatteluun todella pitkä aika. En usko, että se edes puhui asiasta kovinkaan montaa sanaa ensimmäisen neljän, viiden kuukauden aikana. Muistan ikuisesti sen hetken, kun toukokuun puolessa välissä, tasan kahdeksan kuukautta ennen laskettua aikaa, tulin vessasta raskaustesti kädessäni ja sanoin: "Et ikinä usko! Kato tätä!" Se istui sohvalla ja käänsi päänsä niin rivakasti, että sen niska nuljahti - sitä niskaa se on sairastanut siitä päivästä lähtien. Ensimmäinen raskausvaiva meidän perheessä.

Tiedän tarkalleen mistä sen suhtautuminen johtui - esikoisesta tietysti. Jollain tapaa se pelkää, että tuleva lapsikin on sairas ja/tai kehitysvammainen, ja Luoja tietää, meillä on kädet täynnä jo tuon ensimmäisenkin kanssa. Minä taas ajattelen - ja ajattelin - alusta asti niin, että kovin paljon esikoista vaikeampaa tapausta ei voi enää tulla. Tai toki voi, mutta prosentuaalinen mahdollisuus sellaiseen on paljon pienempi kuin siihen vaihtoehtoon, että tuli sieltä mitä tahansa, tapaus on edes jonkin verran ensimmäistä helpompi. (On olemassa mahdollisuus, että se on jopa aivan terve! Mistä sitä koskaan tietää, sellainenkin ihme voi tapahtua.)

Kyllähän se kirpaisee, kun joutuu kuukausikaupalla odottamaan "yksin", kun kaikkiin aiheeseen liittyviin
keskustelunavauksiin vastaus on "Hmmphf!" tai "Mmmmm." tai muuta mörinää. Podin välillä jopa huonoa omaatuntoa siitä, että tässä sitä ollaan tyytyväisenä maha pystyssä kun toinen ei halua edes tietää asiasta vaan pelkää ja stressaa.

Luulen, että rakenneultran jälkeen sen ahdistus on pikkuhiljaa alkanut helpottaa. Se oli itse siellä mukana ja näki pään, kaksi kättä ja jalkaa ja kuuli kaikki samat jorinat, kuin minäkin. Siitä lähtien, vähä vähältä, asetelma on taas kääntynyt samanlaiseksi kuin viime raskaudessa - minä stressaan ja isäntä lohduttaa. Se on tuttu ja turvallinen asetelma, niin minä olen tottunut elämään. Ei se vieläkään taputtele mahaa tai vuodata mitään ylenpalttisia lässytyksiä Santeri Alkiolle, mutta suunnittelee jo asioita "sitten kun" ja toivottaa joka ilta mahalleni "Hyvää yötä!" Minun mielestäni se on tuollaiselta keski-ikäiseltä pohjalaisukolta jo aika hyvin sekin.

10 kommenttia:

  1. *Liikuttui viimeisestä lauseesta* :)

    VastaaPoista
  2. Tätäpäs ei tiedettykään, on sulla oolut "yksinäistä".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo. Mutta me oltiin molemmat jo sopeuduttu siihen ajatukseen, että tässä nyt ollaan kolmestaan. Mulla ajatukset muuttui nopeammin ja konkreettisemmin, isännällä vähän hitaammin. Sen ajatukset on siis ehkä vähän hitaampia kuin mulla. ;)

      Poista
  3. Viimeinkin kirjauduin tänne lukijaksi, enkä vain satunnaiseksi vierailijaksi.
    Teillä ollaankin jo melkein loppusuoralla... Kaikkea hyvää viimeisille viikoille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa, LQ. :) Juu, ei ole enää montaa viikkoa jäljellä. :D

      Poista
  4. Kylläpä nyt Blogger teettää hankaluuksia! Ties kuinka mones kommentti tänne, ja lisäksi välillä pyytämättä ja yllätyksenä tyhjennetty kirjoittamani kommenttikenttä.

    Tarkoitukseni on siis ollut toivottaa onnea odotukseen! Onnentoivotuksia voi sadella aika monta jos kaikki kirjoittamani kommentit joskus tulevat julki, ollos vapaa niitä poistelemaan sitten :)

    T. Papu, papu.omasivu.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ja mahtavaa kuulla sinusta! Johonkin ne kommentit ovat tosiaan kadonneet. :( Mutta pääasia, että tämä tuli perille. Kiitos onnentoivotuksista. <3

      Poista
  5. Meillä mies kertoi eilen käyneensä keskustelun työterveydessä: "Muistatko kun vuosi sitten puhuttiin siitä vasektomiasta? No mä en tavallaan muistanut hoitaa sitä ja meille on nyt tulossa vauva." Nyt hän oli saanut sitten lähetteen lääkärille. Mies ei taida uskoa, etten uskalla toivoa enempää lapsia jos tästä selvitään kaikki hengissä :) Mutta joo, onneksi tässä on tämä toimitusaika, niin että kaikki ehtivät sulatella ja sopeutua asiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, "mä en muistanut hoitaa sitä". :D No, sehän oli ihan hyvä, ettei muistanut. :) On tämä itse kullekin sellainen sopeutumisharjoitus ja fyysinen koettelemus, että tässä iässä ei mulla ainakaan toipumisaika enää riittäisi tämän ja "seuraavan" raskauden välissä. Että kyllä tämä meilläkin jää tähän, jos nyt kaikki hengissä selvitään. :)

      Poista