Nyt on helle, kuvottaa ja sokerit heittelee. Uusi ylin 9,9 ja alin 3,8. (Ylin tuli tosin kahden hampurilaisaterian jälkeen, en kestänyt enää jatkuvaa nälkää. Sorry, Santeri Alkio, toivottavasti en tuottanut sinulle korjaamatonta vahinkoa.)
Muuten toivoisin aina olevani tällainen. Herkkä, mutta tomera. Aikaansaapa vaikka kiivas. Läsnä - niin täysin eri tavalla läsnä kuin muulloin. Tässä hetkessä, nyt, ei mitään muuta. Tunteet ja kiitollisuus esikoisesta vahvempia kuin ikinä.
Oireet ovat edelleenkin niin lieviä, että suurimman osan ajasta olen epäuskon vallassa - onko siellä enää mitään elämää? Koska siellä on viimeksi ollut mitään elämää? Sitten muistan, että esikoisen odotuksen aikaan tajusin olevani raskaana arviolta noin viikolla 18 tai 19. Ja silloinkin tein testin varmuuden vuoksi, kun menkkoja ei vain kuulunut. Että ehkä tässä on turha vielä hermoilla.
Tiedostan senkin, että levottomuutta aiheuttaa "korkea" viikkolukema. Tiedostan, että kohta tämän lystin pitäisi kaiken järjen - ja tilastojen - mukaan loppua. Mutta ehkäpä se ei lopukaan. Sitä aurinkoista, positiivista varmuutta kaiken sujumisesta parhain päin, mikä oli alkuraskauden jatkuva olotila, sitä ei enää ole. Se voi kyllä johtua lähestyvästä ultrasta, tuomiopäivästä. Jos ihminen saisi olla rauhassa raskaana, ilman että sen kohtuun kurkittaisiin vähän väliä, se olisi paljon parempi. Nyt jokaista ultraa pitää hermoilla ja jännittää etukäteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti